"Minä luulen, että me kuulemme oman veremme kohinan korvissamme!"
He kuuntelivat hetkisen tätä kuviteltua tai todellista kohinaa, joka johtui heidän ympärillään vallitsevasta suuresta hiljaisuudesta tai kenties sai alkunsa kuunvalon lumoavasta vaikutuksesta, joka ylt'ympäri lainehti laaksonpohjassa makaavan sumumeren yllä. Äkkiä juolahti jokin seikka Vrenchenin mieleen; hän haki jotain poveltaan ja sanoi: "Olen vielä ostanut sinulle jotain, jonka aion sinulle antaa!" Ja hän ojensi Salille yksinkertaisen sormuksen ja pisti sen hänen sormeensa. Salikin otti esille sormuksen ja pisti sen Vrenchenin käteen sanoen: "Meillä on siis molemmilla ollut sama ajatus!" Vrenchen piti kättään ylhäällä kalpeassa kuunvalossa ja tarkasteli sormusta. "Oh, kuinka kaunis sormus", sanoi hän hymyillen. "Nyt olemme siis kuitenkin kihlatut ja vihityt, sinä olet minun mieheni ja minä sinun vaimosi; kuvitelkaamme edes hetken ajan niin olevan, ainakin niin kauan kuin tuo sumupilvi on kulkenut kuun ohi tahi me olemme laskeneet kahteentoista! Suutele minua kaksitoista kertaa!"
Sali rakasti varmaan yhtä voimakkaasti kuin Vrenchenkin, mutta avioliittokysymys ei kuitenkaan ollut hänellä yhtä kiihkeästi mielessä, se ei ollut hänelle sellainen järkkymätön ja ehdoton joko-tahi, kuin Vrenchenille, joka kykeni käsittämään vain tämän ainoan seikan ja intohimonsa kiihkossa näki siinä joko elämän tai kuoleman. Mutta äkkiä vaikeni asia nuorukaiselle ja tytön naisellinen tunne herätti hänessä raivoisan ja kiihkeän mielihalun, ja hehkuva kirkkaus valaisi hänen sielunsa. Niin intohimoisesti kuin hän olikin tyttöä syleillyt ja hyväillyt, teki hän sen nyt paljon myrskyisemmällä tavalla ja tytölle satoi suudelmia. Vrenchen tunsi omasta kiihkostaan huolimatta heti tämän muutoksen ja ankara pudistus kävi koko hänen ruumiinsa läpitse, mutta ennenkuin sumupilvi oli kulkenut kuun ohi, valtasi hänetkin sama intohimo. Kiihkeässä hyväilyssä ja syleilyssä sattuivat heidän sormuksilla kaunistetut kätensä yhteen ja tarttuivat lujasti toisiinsa ikäänkuin vaistomaisesti toimittaakseen päätökseen vihkimisen. Salin sydän jyskytti toisinaan kuin vasaralla lyöden, toisinaan oli se taas aivan hiljaa. Hän hengitti syvään ja sanoi hiljaa: "Yksi keino meillä on, Vrenchen; me pidämme häät heti ja eroamme sitten maailmasta — tuolla on syvä vesi — siellä ei meitä kukaan enää erota ja me olemme kuuluneet toisillemme — lyhemmänkö vai pitemmän ajan, se on meille silloin yhdentekevä." —
Vrenchen vastasi heti: "Sali — mitä sinä nyt sanot, olen minä jo kauvan itsekseni ajatellut, nimittäin, että me voisimme kuolla ja silloin kaikki olisi ohi — vanno siis minulle, että tahdot sen tehdä minun kanssani!"
"Se on melkein kuin tehty, nyt ei sinua kukaan vie minulta paitsi kuolema", huudahti Sali haltioissaan. Vrenchen hengitti syvään ja ilon kyyneleet virtasivat hänen silmistään. Hän riuhtasi itsensä irti ja juoksi keveästi kuin lintu kedon yli alas joelle. Sali kiiruhti hänen jälessään, sillä hän luuli, että tyttö tahtoi häntä paeta, Vrenchen taasen luuli Salin tahtovan pidättää häntä. Niin juoksivat he perätysten ja Vrenchen nauroi kuin lapsi, joka ei tahdo antaa ottaa kiinni itseään. "Joko sinä kadut?" kysyivät he toisiltaan tultuaan joen rannalle ja saavutettuaan toisensa. "En, iloitsen siitä yhä enemmän!" vastasivat he kumpikin.
Kaikista huolista vapaina juoksivat he joentörmää pitkin ja voittivat vauhdissa kiitävän vedenkin, niin kiihkeästi etsivät he paikkaa, johon voisivat pysähtyä; sillä heidän intohimonsa näki vain sen autuuden riemun, joka oli heidän yhtymisessään, eikä heillä ollut mitään muuta ajatusta paitsi tätä ainoata. Mitä sen jälkeen tuli, kuolema ja hävitys, oli heille tyhjän arvoinen, ja he ajattelivat sitä vähemmän kuin kevytmielinen ihminen, joka on menettänyt viimeisenkin omaisuutensa, ajattelee millä hän huomenna elää.
"Kukkani menevät minun edelläni", huudahti Vrenchen, "katso, ne ovat kaikki virrassa lakastumassa." Hän otti ne rinnaltaan ja heitti veteen ja lauloi kovalla äänellä: "Mut kaunihimpi kuiten on sinuun lempeni!"
"Seis", huusi Sali, "tässä on morsiusvuoteesi!"
He olivat tulleet ajotielle, joka vei kylästä joenrantaan, ja tällä kohdalla oli maallenousupaikka. Siinä oli iso heinillä lastattu alus rantaan kytkettynä. Hurjalla mielellä alkoi Sali heti irrottaa aluksen vahvoja köysiä, jolloin Vrenchen tarttui nauraen hänen käsivarteensa ja huudahti: "Mitä aiot tehdä? Varastaisimmeko siunatuksi lopuksi talonpojilta heidän heinälaivansa?" "Tämä olkoon myötäjäiset, jotka he meille antavat, uiva vuode, sellainen, jollaista ei vielä kenelläkään morsiamella ole ollut! Sitäpaitsi saavat he omaisuutensa takaisin tuolla alhaalla, jonne se kuitenkin joutuu, eivätkä he saa tietää mitä sillä on tehty. Katsos, se liikkuu jo ja tahtoo matkalle!"
Laiva oli muutaman askelen päässä rannasta syvemmällä vedellä. Sali nosti Vrenchenin käsivarsiensa varassa korkealle ilmaan ja astui veteen laivaa kohden; mutta tyttö hyväili häntä kiivaasti ja räpisteli kuin kala, niin että pojan oli vaikea pysyä pystyssä juoksevassa vedessä. Vrenchen koetti saada kasvonsa ja kätensä kastetuksi veteen ja huusi: "Minä tahdon myöskin koettaa miltä kylmä vesi tuntuu! Muistatko vielä, kuinka kylmät ja kosteat kätemme olivat, kun ojensimme ne ensi kerran toisillemme? Me saimme silloin kaloja, nyt olemme itse pian kaloja, suuria, kauniita kaloja!" "Pysy hiljaa, sinä rakas kiusankappale", sanoi Sali, jolla oli täysi työ pysytellä seisaallaan telmivän rakastettunsa ja aaltojen välissä, "muuten vievät aallot minut mukanaan!" Hän nosti kannettavansa laivaan ja hypähti sinne itse jälessä; sitten asetti hän tytön korkealle hyvänhajuiselle heinälastille ja kiipesi sinne itsekin, ja kun he olivat päässeet sinne liukui alus hiljalleen virran keskiuomaan ja ui hitaasti kääntyen laaksoa kohti.