Joki kulki välistä korkeiden tummien metsien läpi, jotka heittivät varjonsa sen yli, välistä aukeiden maisemien kautta, välistä hiljaisen kylän, välistä yksinäisten mökkien ohi; milloin tuli se suvantopaikkaan, niin että se muistutti tyyntä järveä, ja alus pysyi melkein paikoillaan, milloin hyökkäsi se kallioiden välistä ja jätti nopeasti nukkuvat rannat jälkeensä; ja kun aamurusko syttyi, sukelsi kaupunkikin tornineen esiin hopeanharmaan virran äyräiltä. Laskeva kuu, punertava kuin kulta, heitti loistavan valojuovan virtaan, ja tätä juovaa pitkin liukui laiva hiljalleen alas jokea. Kun se oli tullut lähelle kaupunkia, liukui hallaisena syysaamuna kaksi kalpeaa olentoa, jotka olivat kietoutuneet lujaan syleilyyn, tumman aluksen haamusta kylmään virtaan.
Alus osui jonkun ajan päästä vahingoittumattomana laivasiltaan ja pysähtyi siihen. Kun myöhemmin kaupungin alapuolelta löydettiin kaksi ruumista, ja kun niiden alkuperä oli saatu selville, saatiin sanomissa lukea: Kaksi nuorta ihmistä, rutiköyhän häviöön joutuneen perheen lasta, joiden vanhemmat olivat toistensa leppymättömiä vihamiehiä, on hakenut aalloissa surmansa, sitten kun he koko iltapäivän olivat keskenään hartaasti tanssineet ja huvitelleet eräissä kirkkojuhlissa. Tämä tapaus on luultavasti yhteydessä niiltä seuduin peräisin olevan heinälaivan kanssa, joka ilman laivaväkeä on saapunut kaupunkiimme, ja otaksutaan nuoren parin ottaneen laivan viettääksen sillä epätoivoisia ja jumalattomia häitään. Tässäkin esimerkki levenevästä tapainturmeluksesta ja villiytyneestä intohimosta.
POLOINEN PARONITAR
Brandolf, nuori oikeusopin tutkija, riensi porraskäytävää ylös talon ensimäiseen kerrokseen, missä eräs hänelle tuttu perhe asui, ja siinä ajatuksissaan loikatessaan astuimelta toiselle oli hän vähällä kaataa naisihmisen, joka keskellä portaita istuen kiillotti veitsiä. Hänestä tuntui kuin häntä olisi veitsellä pistetty kantapäähän; hän katsahti taakseen ja näki allaan vihasta punaiset kasvot, jotka, mikäli hän saattoi alasvedetyn pääliinan tähden huomata, olivat nuorehkon naisen, jota hän piti palvelijattarena. Vihoissaan ja suutuksissaan katseli nainen alas työhönsä, ja Brandolf astui sydämessään loukattuna tuttavansa asuntoon. Siellä tarkasteli hän saappaansa korkoa ja huomasi, että sen kantapään nahkaan oli todella syntynyt pieni naarmu.
"Kuinka surkeita olemmekin, me ihmiset!" huudahti hän. "Joka päivä puhumme me rakkaudesta ja ihmisyydestä ja joka päivä loukkaamme teillä, portaissa ja käytävissä jotakin lähimäistämme! Tosin emme tahallamme; mutta täytyypä minun itselleni tunnustaa: jos tuo nainen olisi atlaspuvussa istunut portailla, niin olisinpa varmaan hänet huomannut! Kunnia tuolle veitsiä kiillottavalle, puolustuskuntoiselle olennolle, joka on ainakin painanut kostavan tutkaimensa kantapäähäni, ja hyvä sekin, ettei se ollut mikään Akilleenkantapää."
Hän kertoi tuttavilleen pienen kohtauksensa. Kaikki huudahtivat: "Se oli paronitar!" ja perheenisä lisäsi: "Rakas Brandolf! tällä kertaa on teidän humaaninen omatuntonne vienyt teidät harhaan! Tuo nainen porraskäytävässä on todellinen paronitar, joka pelkästä ilkeydestä, estääkseen siten kulkua porraskäytävässä, ja itaruudesta, hän kun ei henno käyttää omia huoneitaan siihen tarkotukseen, sotkee ja kiillottelee yleisessä porraskäytävässä eikä sen ohella aatelisessa ylpeydessään meitä porvarillisia tervehdi eikä edes luo katsettaan meihin!"
Ihmeissään tästä kummallisesta selityksestä uteli Brandolf lähemmin paronittaresta. Hän oli muutamia viikkoja sitten muuttanut taloon kerroksen toisella puolen olevaan pienempään huoneustoon ja oli heti kiinnittänyt ovelle loisteliaan nimensä sekä samalla ripustanut ikkunaan ilmotuksen, jossa hän tarjosi vuokralle kalustetun huoneuston. Joitakin vuokralaisia oli siinä jo asunutkin, mutta kukaan ei ollut voinut kestää paria päivää pitempää aikaa, kun he jo olivat maksettuaan melkoisen laskun paenneet tiehensä. Se joka joutui mokoman vuokraajan satimeen, ei saanut omassa huoneessaan tupakoida, ei maata upealla sohvalla, ei kulkea koluten huoneessaan, vaan hänen täytyi ottaa saappaat jaloistaan säästääkseen mattoja; hän ei saanut yönutussa eikä edes paidanhihoissa oleilla ikkunan ääressä, jottei hän siten häpäisisi tätä vapaaherrallista asuntoa, ja sen lisäksi oli hän kuin avuton vanki, sillä paronittarella ei ollut mitään palvelusväkeä, vaan teki hän itse kaikki tehtävät ja kieltäytyi jyrkästi jokaisesta palveluksesta, mikä ei suorastaan kuulunut hänen velvollisuuksissa. Joka aamu asetti hän vuokralaisensa huoneeseen pullon puhdasta vettä ja täytti iltasin vesiastian, mutta muutoin ei hän suostunut tuomaan lasiakaan, vaikka hänen vuokralaisensa olisi janoon nääntynyt. Kaiken tämän teki hän epäystävällisin sanoin tai ei puhunut ollenkaan mitään. Kukaan ei tuntenut hänen perhesuhteitaan eikä mistä hän oli tullut; hän ei seurustellut kenenkään kanssa, ja kun hänen taloudelliset toimensa pakottivat hänet menemään kaivolle ja pihalle piikain ja palvelusväen keskuuteen, kulki hän heidän keskellään äänetönnä kuin joku pahahenki.
Lyhyesti, kaikki olivat yksimielisiä siitä, että hän oli ilkeämielinen paholainen, joka piti epäystävällistä ja outoa peliään omaksi edukseen ja oli muka laskenut, että hän menettelynsä kautta saisi aikaan sen, että hänen vuokralaisensa alituisesti vaihtuivat ja hän siten sai tilaisuuden maksattaa heillä useita pieniä, liioteltuja laskuja ja kiskoa heiltä ylimääräisiä vuokrarahoja, jos he ennen määräaikaa muuttivat tiehensä. Tämä suunnitelma, jos se oli totuuden kanssa yhtäpitävä, ei ollutkaan huono, sillä talo oli kauniin liikekadun varrella, joka houkutteli aina uusia varakkaita muukalaisia vuokraamaan paronittaren huoneen, mistä he kuitenkin pian luopuivat ja jättivät sijansa toisille.
Kun tämä kuvailu, monen merkillisen pikkupiirteen höystämänä, oli päättynyt, tunsi Brandolf pikemmin salaista sääliä tuota pahaa paronitarta kohtaan kuin vihaa tai halveksumista, ja kun hänen tuttavansa pilalla kysyivät, eikö hän tahtoisi tulla heidän naapurikseen ja asettua asumaan tuon merkillisen paronittaren luo, vastasi hän vakavasti: "Miksi en? Olisipa hauska päästä hänen sisimmän olentonsa perille ja vääntää hänen päänsä paikoilleen!"
Mutta kun hän näki, ettei talon emäntä pitänyt enemmistä puheista tässä asiassa, vaikeni hän. Kadulle tullessaan johti vuokrailmotus, joka taas oli ikkunassa, uudelleen paronittaren hänen mieleensä.