Brandolf ei voinut lainkaan käsittää, kuinka yleensä saattoi pahanilkisten ja tyhmien ihmisten tähden joutua selkkauksiin' ja ikävyyksiin. Niin hyväntahtoinen ja rauhaa rakastava kuin hän pohjaltaan olikin, tunsi hän kuitenkin aina oikeata kaipuuta saada torailla kaikenlaisten riitapukarien kanssa ja osottaa heille heidän hulluutensa. Kun hän kuuli puhuttavan vääryydestä, suututtivat häntä enemmän ne, jotka sitä kärsivät, kuin ne, jotka sitä harjottivat, koska hänen mielestään jälkimäiset eivät milloinkaan pääse sokeudestaan, jollei heille tehdä vastakynttä. Vain avoimen väkivallan jätti hän silleen, se kun itse merkitsi itsensä eikä sentähden tarvinnut mitään huomautusta esiintyäkseen täydessä surkeudessaan ja tuhotakseen itse itsensä. Hän ymmärsi hyvin inhimillisiä olosuhteita ja luotti niin suuresti inhimillisyyteen jokaisessa ihmisessä, että uskalsi yrittää kaikkein jöröimmässäkin herättää eloon tämän perikuvan tai ainakin saada syntiseen tietoisuuden siitä, että hänet jo oli opittu tuntemaan sekä että hän tapaisi voittajansa. Mutta — olipa että se johtui siitä, että kiukuttelijat jo kaukaa vainusivat hänen voitollisen varmuutensa, tai ihmislasten yhteisestä kohtalosta, joka harvoin antaa meidän toivojemme toteutua — niin ei Brandolfille tarjoutunut yhtään kunnon tilaisuutta, ja missä ikinä joku pahanilkinen olento kukoisti, sinne tuli hän aina liian myöhään ehtiäkseen taittaa toivomansa kukkasen.
Sentähden kulki hän paronittaren oven ohi kuin suljetun paratiisin sivu, jonne hän täydestä sydämestään ikävöi taistelemaan sitä vartioivien lohikäärmeiden kanssa.
Kun hänen tuttavansa perhe lapsineen palvelijoineen päivineen lähti syyskuussa matkalle Italiaan viettämään talvea, tunsi Brandolf, vaunujen verkalleen talonemännän silmälläpidon alaisina pois vieriessä, ettei hänellä tässä talossa ollut oikeastaan enää mitään tekemistä ja että hänen asiansa olisi ollut lähteä siivosti kotiinsa. Mutta hän astuikin porraskäytävää ylös, soitti paronittaren ovelle, ja pyysi nähdä hänen huoneitaan. Paronitar tunsi hänet heti siksi mieheksi, joka oli häntä portaissa töytäissyt, ja naapuriväen jokapäiväiseksi vieraaksi. Epäluuloisesti ja suurin silmin katsoi hän häneen puhumatta sanaakaan ja piti käsin ovesta, ikäänkuin hän olisi tahtonut lyödä sen kiinni toisen nenän edessä; kuitenkaan ei hän sitä uskaltanut tehdä, vaan laski Brandolfin, annettuaan hänelle lyhyen vastauksen, sisään.
Happamen kohteliaasti vei paronitar hänet huoneita katsomaan; ne olivat erittäin siististi ja kauniisti sisustettuja, ja Brandolf selitti lyhyen tarkastelun jälkeen, jonka hän teki enemmän näön vuoksi, että hän oli halukas vuokraamaan tämän huoneuston ja että hän jo seuraavana päivänä muuttaisi siihen asumaan. Ilman vähintäkään ilonilmausta kumarsi paronitar hiukan. Brandolf ei muutoin nytkään hänestä paljoa nähnyt, sillä hänellä oli huivi käärittynä suojuksen tavoin pään ja kaulan ympäri ja sitä paitsi oli hänellä yllään harmaa päällysvaate, joka saattoi yhtä hyvin olla viitta kuin kotipuku. Brandolf riensi ilmottamaan isäntäväelleen muutostaan. Nämä surivat sitä kovin, sillä heillä ei ollut koskaan ollut niin rakastettavaa vuokralaista, ja kun he itse olivat säännöllistä ja hyväluontoista väkeä, tuntui heistä Brandolfin muutto kaksinkerroin selittämättömältä. He saattoivat selittää sen ainoastaan siten, että Brandolfilla varakkaana ja oppineena herrana oli omat mielitekonsa eikä mitään suruja, ja että hän sentähden voi mielin määrin seurata päähänpistojaan.
Vasta kun Brandolf oli muuttanut kapineensa uuteen asuntoonsa ja sinne sijottautunut, veti hänen huomionsa puoleensa näiden huoneiden tavallisten vuokrahuoneiden sisustuksesta suuresti eroava kalustus. Hänellä oli hallussaan kolme kadunpuoleista huonetta. Niiden sisustus näytti järjestetyn koko perheen yhteisen neuvottelun mukaan ja kaikki kalusto oli kallisarvoisesta aineksesta. Lattia oli kauttaaltaan kirjavien mattojen peitossa, joita muutamin paikoin oli kaksinkerroin; jokaisessa huoneessa oli kirjotuspöytä, hienoja kaappeja, ylellisyyskaluja, pelipöytiä ja peilejä, sohvia ja pehmeitä patjatuoleja loppumattomiin; komeat uutimet verhosivat ikkunoita ja yksin seinilläkin tunkeili joukko tauluja, vaskipiirroksia ja muuta sellaista, ikäänkuin olisi jonkun muuttaneen perheen kaikki seinäkoristeet olleet siinä huutokauppaa varten näytteillä. Jos tämän kautta näiden muutoin isonlaisten huoneiden koko jo näytti suuresti pienentyneen, niin kävi asia vielä arveluttavammaksi nurkkiin asetettujen hyllyjen tähden, joille oli kasattu suuri määrä maalattuja ja kullattuja porsliinikaluja ja hienonhienoja lasikoruja, mitkä vapisivat kuin haavanlehdet jokaisesta voimakkaammasta askeleesta. Kaikille näille korutavaroille oli maalattu tai kaiverrettu sama vaakuna, mikä myöskin komeili ulko-ovella paronitar Hedvig von Lohausen-nimen yläpuolella. Myöhemmin maata pannessaan huomasi Brandolf, että samainen vapaaherra-vaakuna oli kudottu myöskin ylen loisteliaan vuoteen liinoihin, mikä näytti olevan toinen puolisko muinaisista morsiusvuoteista. Kaikki kapineet näissä kolmessa täyteen sullotussa huoneessa olivat mitä moitteettomimmassa kunnossa eikä missään voinut nähdä tomuhiutaletta, ja Brandolfista näytti jo siltä, kuin olisi vuokralainen vain määrätty kaiken tämän ihanuuden vartijaksi ja kuin saisi hän pian tomupyyhkimen ja viuhkan käteensä. Sillä sen, joka noiden huoneiden kunnossapidosta huolehti, tuli todennäköisesti asua noissa huoneissa. Mutta on heti sanottava, ettei niin lainkaan ollut asianlaita; puhdistus pantiin aina toimeen vuokralaisen poissaollessa, ikäänkuin sen olisi tehnyt joku näkymätön henki, ja lasi- ja porsliinikapineet olivat aina yhtä varmasti paikoillaan kuin jos ei ihmiskäsi olisi niihin koskaan kajonnut ja kuitenkaan ei niillä voinut keksiä pienintä tomuhiutalettakaan.
Nyt alkoi Brandolf tarkkaavasti odotella emännän huonoja tapoja ja tottumuksia alkaakseen ihmisyyden nimessä sotaretken niitä vastaan. Mutta hänen huono onnensa näytti täälläkin hänet tapaavan: vihollinen, joka varmaankin aavisti uuden vastustajansa voiman, pysyi salassa. Brandolf ei edes voinut tupakinsavulla ajaa vihollista luolastaan, sillä hän ei polttanut, ja kun hän vartavasten osti itselleen sellaisen pienen piipun, jota muurarit käyttävät työtä tehdessään, sekä vähän huonoa tupakkia ja toi saaliinsa kotia ja sytytti piipun, täytyi hänen jo kolme savua vedettyään heittää se ikkunasta ulos, niin pahalta se maistui. Mattoja ja patjoja ei myöskään käynyt päinsä liata, sillä hän ei ollut sellaiseen tottunut; niin ei hänellä ollut enää muuta neuvoa kuin avata ikkuna ja siten saada aikaan vetoa. Lisäksi puki hän ylleen flanellijakun, pani päähänsä mustasta silkistä tehdyn myssyn ja asettui niin leveästi ikkunaan kuin mahdollista. Ei viipynytkään kauan, ennenkuin vapaaherratar von Lohausen ilmaantui avoimeen oveen, mainitsi katumelun tähden tavallista korkeammalla äänellä vuokralaistaan nimeltä, ja kun tämä katsoi taakseen, osotti hänelle suurta hevoskärpästä, joka lentäen kierteli huonetta. Naapurissa on hevostalli, huomautti paronitar lyhyesti. Kohta otti Brandolf myssyn päästään, ajoi kärpäsen huoneesta ja sulki ikkunan. Sitten pani hän myssyn uudelleen päähänsä, mutta otti sen taas pois huomatessaan, että nainen seisoi vielä huoneessa ja näytti katselevan häntä hänen puuhassaan heikolla mielihyvällä. Niin, mikäli paronittaren totisista ja surullisista kasvoista oli näkyvissä, saattoi niissä melkein huomata kirkkaan iloisuuden välähdyksen, joka kuitenkin pian katosi, samoinkuin itse rouvakin.
Toistaiseksi ei Brandolf tiennyt, millä nyt alottaa; hän kääriytyi kauniiseen työnuttuunsa, pani jakkunsa ja myssynsä paikoilleen ja istui sohvaan. Istuessaan keksi hän seinässä vihreistä ja kultaisista lasihelmistä tehdyn soittonuoran ja veti siitä kohta voimalla. Kuin tuulispää ilmestyi paronitar harmaassa puvussaan ja pää entiseen tapaan huivin verhoamana. Brandolf pyysi lähettää sanan räätälilleen, joka asui kaukana monen kadun päässä. Paronitar punasti; hänen täytyi itse lähteä, sillä hänellä ei ollut palvelijaa, jonka olisi voinut lähettää. Hetken kestävän vaitiolon jälkeen kysyi hän, oliko asialla kiire vai saisiko se ehkä jäädä iltapäivään. Brandolf selitti, että asia oli kiireellinen, sillä hän tahtoi ompeluttaa irti menneen napin takkiinsa, jota juuri tänään aikoi käyttää. Paronitar katsoi häneen syrjästä ja oli jo aikeissa lyödä oven kiinni, mutta kääntyi vielä kerran ja kysyi, eikö hän voisi ommella nappia. "Epäilemättä, jos olette niin ystävällinen", sanoi Brandolf, "nappi riippuu vielä yhdestä säikeestä takissa. Mutta enpä voi teiltä sitä pyytää!"
"Onko parempi juosta puoli tuntia pitkin katuja?" vastasi hän ja meni noutamaan pienen vanhan neulakorin, jossa oli neulatyyny ja muutamia lankarullia. Brandolf ojensi hänelle takin ja hänen ylhäinen emäntänsä ompeli kapein sorminensa napin kiinni. Kun hänen työnsä tähden täytyi olla kirkkaammassa valossa, näki Brandolf nyt ensi kerran selvemmin osan hänen kasvoistaan, pyöreän hienon posken, pienen varmapiirteisen suun ja sen yläpuolella hiukan terävähkön nenän; syvään työn yli painuneet silmät jäivät näkymättömiin päähineen varjoon. Mutta se mikä oli näkyvissä oli läpikuultavan valkeaa ja muistutti vanhojen saksalaisten kuvien nunnanpäitä, joiden esikuvina aina oli joku hiukan riutunut ja samalla huolien painama nainen.
Kuitenkaan ei jäänyt paljon aikaa havainnontekoihin, sillä hän oli kädenkäänteessä valmis ja kadonnut.
Näin oli Brandolf päässyt ensimäisen päivänsä päähän ja samalla tavalla kului useita viikkoja ilman että sattui mitään, joka olisi tarjonnut hänelle tilaisuuden puuttua asiain menoon. Hänen täytyi sentähden tyytyä odottamiseen, tarkkaamiseen ja arvailemiseen; sillä jokin salaisuus tämän kaiken takana piili, vaikkakin paronitarta oli liiaksi pahanilkisyydestä paneteltu. Ensiksikin pani Brandolf merkille, että se osa asuntoa, jossa paronitar asui, oli luoksepääsemätön ja sulettu; hänellä oli hallussaan kyökki, yksi-ikkunainen kapea kamari ja toinen pieni huone. Niissä oleskeli hän kaiket ajat ypöyksinään, sillä lukuunottamatta leipuripoikaa ei hänen luonaan näyttänyt käyvän ristinsielua. Yhden ainoan kerran oli Brandolf tilaisuudessa heittämään pikaisen silmäyksen kyökkiin, jossa näkyi suuri paljous kauniita keittokaluja; mutta mistään ei voinut päättää että siellä olisi koskaan pidetty tulta tai keitetty. Koskaan ei sieltä kuulunut tulen rätinää tai puun pauketta tai lihan ja vihannesten hakkuuta taikka paistuvien makkarain surinaa voisulassa. Millä eli paronitar? Tässä alkoi uteliaalle vuokralaiselle asia selvetä: varmaankaan ei millään! Hän näkee nälkää — sillä aikaa kuin minä kulutan aikaa etsien syytä hänen suruunsa! Kappale kurjuutta, köyhä paronitar, joka on joutunut yksin maailmaan, ties minkä kohtalon oikun kautta!