Brandolf ei nauttinut asunnossaan muuta kuin aamuisin kahvia parin tuoreen sämpylän keralla, josta hän tavallisesti jätti toisen tarjottimelle. Eräänä päivänä luuli hän sitten huomanneensa että rouva Hedvig von Lohausen noutaessaan pois tarjottimen, katsahti ahnaasti lautaseen, nähdäkseen oliko toinen sämpylä jälellä, ja riensi nopeasti tiehensä. Hänen silmänsä oli loistanut kuin tähti. Brandolfin täytyi asettua ikkunan eteen tullakseen ajatustensa herraksi. Mitä on ihminen, puheli hän itsekseen, mitä on mies ja nainen! Hehkuvin silmin pitää heidän tavotella ravintoaan kuin metsän petojen!
Hän ei ollut koskaan tuota katsetta ennen nähnyt. Mutta kuinka kaunis ja loistava olikaan hänen silmänsä ollut!
Eräänlaisella julmuudella jatkoi hän huomiontekojaan; erään kerran pisti hän jälelle jääneen sämpylän taskuunsa ja vei sen mukanaan; toisen kerran jätti hän vain puoli sämpylää ja kolmannen kerran molemmat, ja aina luuli hän paronittaren alas- tai ylösluoduista silmistä, nopeammasta tai hitaammasta käynnistä keksineensä kokeensa vaikutuksen ja tuli viimein vakuutetuksi siitä, ettei tuo naispoloinen syönyt sanottavasti muuta kuin mitä hänen eineestään jäi jälelle, pari lasillista maitoa ja puoli sämpylää taikka koko sämpylän.
Nyt tuli Brandolfin muuttaa menettelyään; hänen tuli etsiä tilaisuutta ruokkiakseen hiukan villikissaa, kuten hän nimitti paronitarta hänen luoksepääsemättömyytensä tähden, vaikkapa vastoin hänen tahtoaankin, mutta hänen oli meneteltävä varovasti ja harkinnalla. Hän ilmotti, ettei hän enää viitsinyt lähteä kotoaan myöhemmälle eineelle, jota hänen oli tapana nauttia muualla, ja tilasi joka aamu kotiinsa aterian, johon kuului munia, sianlihaa, voita ja sämpylöitä. Tästä jätti hän suurimman osan jälelle siinä toivossa, että tuo poloinen kirkonhiiri käyttäisi sitä hyväkseen. Se tapahtuikin ehkä jonkun päivän aikana; mutta sitten näytti paronitar jotain vainunneen, kävi epäluuloiseksi ja huomautti eräänä päivänä Brandolfille, että tämän pitäisi tilata vähemmän tai jollakin tavalla käyttää sitä, mikä jää jälelle, eikä hän lopulta kajonnut edes niihin sämpylöihin, jotka Brandolf jätti. Nyt oli Brandolf taas neuvoton.
Eräänä päivänä, kun hän palasi kaupungilta kotiansa, kohtasi hän paronittaren eteisessä puhuttelemassa vihanneskaupustelijaa, jolla oli myytävänä kärryissään komea neilikkakasvi, mikä huolimatta myöhästyneestä syksystä kukoisti täynnä tulipunaisia neilikoita. Paronitar taivutti kasvin latvaa kädellään ja kätki nopeasti kasvonsa kukkiin, ilmeisesti haluten itselleen kukkasta; hän kysyi epäröiden sen hintaa, puisti päätään, laski kukanlatvan kädestään ja kiiruhti nopeasti tiehensä. Brandolf osti kohta kasvin toivoen saavuttavansa paronittaren ja voivansa taivuttaa hänet ottamaan sen vastaan, mutta tämä oli jo ehtinyt kadota luolaansa, ja Brandolf vei neilikan huoneeseensa sekä asetti sen pienelle pöydälle ikkunan ääreen, missä hänellä myös oli tuoli, jossa hänen oli tapana istua ja lukea. Huolellisesti asetti hän kuitenkin pöytää säästääkseen nelitaitteisen nidoksen kukkaruukun alle.
Myöhemmin lähti hän taasen tiehensä aterialle, ja kun oli alkanut sataa, otti hän jalkaansa kummikalossit. Sentähden olivat hänen askeleensa kuulumattomat, kun hän jonkun ajan kuluttua palasi ja astui huoneeseensa. Avoimen oven kynnyksellä seisten näki hän rouvan istuvan tuolilla neilikan edessä tomuviuhka kädessään. Hän nojautui väsyneenä tuolin selkämystä vasten ja oli nukahtanut kädet ynnä tomuviuhka sylissään. Hiljaa sulki Brandolf oven ja hiipi sohvalle, mistä hän ristissä käsin tarkkaavasti katseli nukkuvaa naista. Ei voinut sanoa, että hänen kasvonsa kuvastivat juuri erityisemmin surua, pikemmin heijastivat ne kaiken elämänilon ja toivon puutetta. Vain suljetuissa silmäripsissä näkyi kaksi kyyneltä, jotka siinä kuivuivat ilman liikatunteilua kuin kaksi huomaamatta kadotettua helmeä.
Sitä liikutetummaksi tuli Brandolf tästä näystä; mitä kauvemmin hän katsoi, sitä enemmän ahdisti hänen sydäntään; hän toivoi, että hän olisi voinut kutsua tuon tuntemattoman onnettoman kohtaloa omakseen, ikäänkuin se olisi ollut joku ihanasti kukkiva omenapuunoksa tai joku kalleus. Hänessä oli koko elämänsä ajan ollut jotain narrimaista, jos yleensä voi sanoa narrimaiseksi sitä, mitä kuka hyvänsä ei tee toisen jälessä.
Äkkiä liikahti nukkuja kuin pahan unen ahdistama ja heräsi. Hämillään silmäili hän ympärilleen ja kun hän huomasi huoneessa miehen osanottavine kasvonilmeineen, hypähti hän tuolilta ja pyysi entistä paljon lempeämmin sanoin anteeksi käytöstään. Vieläpä hän lisäksi selitti, että neilikat olivat hänen lempikukkiaan ja ettei hän ollut voinut vastustaa kiusausta viipyä hetken niiden ääressä, jolloin hän oli nukahtanut. Hän kertoi ennen hoitaneensa enemmän kuin sataa tuollaista kasvia, joista toinen oli toistaan kauniimpi ja joista kullakin oli oma värinsä.
"Saanko tarjota tämän teille, rouva paronitar?" sanoi Brandolf, joka oli kohta noussut seisomaan. "Olen sen ostanut sentähden, että näin teidän tuolla alhaalla ottavan sen käteenne ja sitä mielihyvällä katselevan."
Mutta kaunis sää oli jo ohi. Punastuen puisti paronitar päätään. "Minun luonani on liian vähän valoa sille", sanoi hän, "täällä on sen parempi!" Ikäänkuin hän olisi katunut, että oli puhunut liian paljon, tervehti hän lyhyesti, lähti tiehensä sekä suvaitsi seuraavina päivinä tuskin näyttäytyä.