Viimein toi hän kuukausilaskun, joka oli kirjotettu harmaalle paperiliuskalle. Brandolf jätti tahallaan sen lähemmin tarkastamatta; sydämessään toivoen, että se olisi hyvin korkea, maksoi hän summan, mikä kuitenkaan ei millään tavalla noussut yli sen määrän, johon Brandolf oli tottunut. Kun Brandolf laski rouvalle rahat, seisoi tämä omituinen emäntä asennossa, joka pikemmin oli nöyrä kuin uhkaava, ikäänkuin hän olisi odottanut tavallista vuokran irtisanomista. Mutta itsekseen päättäen kerrankin keksiä valoa tähän salaisuuteen, antoi hän rouvan lähteä ilman että hän mitenkään osotti haluavansa muuttaa. Uteliaana tutki Brandolf sitten paperiliuskaa saadakseen selville, miten oli laita paronittaren laskutaidon, ja hän huomasi, ettei siinä ollut penniäkään yli määrän; sen sijaan oli joka kerta kun hän einettä syödessään oli jättänyt toisen sämpylöistä jälelle, vain toinen merkitty laskuun. Nyt ei Brandolf enää paljon ymmärtänyt koko juttua, vielä vähemmän kun hän iltapuoleen, mennessään ulos, ensi kerran kuuli kyökistä hiljaista pauketta kuin palavista puista ja tunsi hyvästi kiehuneen jauhovellin tuoksun, ja häntä halutti kummasti saada nauttia sitä hänkin. Nyt oli hän vakuutettu, että paronitar nyt vasta ensi kerran keitti itselleen lämmintä ruokaa. Hän tekee, ajatteli Brandolf, sitä kerran kuukaudessa, kun vuokralainen maksaa laskun, samalla tavalla kuin työmiehellä maksupäivänä on tapana käydä ravintolassa.
Ja itse asiassa ei seuraavana päivänä enää näkynyt mitään merkkiä eilisestä keittämisestä.
Lokakuun puolivälissä joutui Brandolf paronittaren kanssa lähempään keskusteluun, samanlaiseen kuin kerran neilikoista. Rouva huomautti Brandolfille, että talvi saattoi tulla minä päivänä hyvänsä ja tehdä tarpeelliseksi uunien lämmittämisen, ja kysyi pitäisikö hänen tilata puita ja kuinka paljon. Brandolf mainitsi niin suuren määrän, että sillä saattoi lämmittää kaikki huoneuston uunit ja pitää iloista takkavalkeaa aina toukokuuhun saakka. Samalla antoi hän rouvalle pankkiosotuksen, pyytäen häntä huolehtimaan kaikesta, mikä oli tarpeen, puiden ostamisesta ja särkemisestä; rouva otti pankkiosotuksen ja toimitti asian suurella huolella ja ymmärryksellä. Ei viipynyt kahdeksaa päivää, ennenkuin alkoi tuiskuta, ja nyt täytyi yksinäisyyttä rakastavan emännän useammin näyttäytyä, hän kun itse sytytti tulet vuokralaisensa kolmeen uuniin sekä kantoi niihin tarvittavat puut. Hänen kasvonsa ja kätensä nokeutuivat tässä työssä ja hän oli pian täydellisen tuhkimuksen näköinen.
Mutta jos Brandolf oli luullut, että hän lämmittäisi hiukan myöskin omia huoneitaan, niin oli hän siinä erehtynyt, sillä yhtä vähän kuin kesän aikaan saattoi Brandolf huomata, että niissä olisi poltettu puita. Ja kuitenkin oli kylmyys jo käynyt varsin kovaksi; mutta paronitar, toimitettuaan puiden oston vuokralaisensa puolesta, oleskeli yksin kylmissä huoneissaan ja teki siellä Jumala ties mitä. Hän kävi silmin nähden kalpeammaksi, hoikemmaksi ja väsyneemmäksi ja näytti siltä kuin hän olisi päivä päivältä aina suuremmalla vaivalla haalinut sisälle puukantamuksen. Se kuristi Brandolfin sydäntä, vaikka hän muutoin olikin niin reipas ja huoleton mies. Mutta jokaisen kokeen saada häntä puhumaan ja ottamaan vastaan apua torjui nainen itsepintaisesti luotansa, ikäänkuin hän ehdon tahdoin olisi aikonut raastaa itsensä kuoliaaksi. Brandolf oli puolestaan yhtä itsepäinen ja odotteli vain sopivaa tilaisuutta, joka ei voinut olla pian ilmestymättä.
Kuitenkin kävi aika hänelle hiukan pitkäksi. Hänen leskeksi jäänyt isänsä oli suuri tilanomistaja ja sangen rikas mies, joka toivoi, että ainoa poikansa olisi asunut hänen luonaan ja ottanut haltuunsa tilojen hoidon. Toiselta puolen oli poika huomattava juriidinen kyky, jota ylhäältäpäin oli kehotettu tavottelemaan valtion virkoja. Hän olikin tullut pääkaupunkiin perehtyäkseen enemmän virkamiehen alaan ja kerrankin ratkaistakseen suuntaan tai toiseen, ainakin joksikin aikaa.
Työskennellen joka päivä vapaaehtoisena jonkun tunnin ministeristössä ja ollen muutoin hiukan mukavuuteen tottunut äidinpoika, soi hän itselleen yllin kyllin aikaa vaaliaan varten. Kuitenkin sai hän uuden aiheen kiiruhtaa, sillä häntä oli ajateltu erääseen toimeen, joka olisi vaatinut häntä oleskelemaan syrjäisessä maankolkassa. Itse puolestaan ei hän taas olisi tahtonut luopua asunnossaan alottamansa jutun ratkaisusta, ja isä ahdisti myös vanhalla vaatimuksellaan. Asian tällä kannalla ollen makasi Brandolf eräänä aamuna vuoteessa tavallista kauvemmin ja mietiskeli, mitä hänen pitäisi tehdä. Lopulta tuli hän siihen päätökseen, että hän vallan hyvin voisi käyttää juriidisia tietojaan ja hänelle tarjottua virka-asemaa hyväkseen kootakseen kaikessa hiljaisuudessa tarvittavat tiedot paronittaren menneisyydestä ja nykyisyydestä ja tilaisuuden mukaan hankkiakseen tuolle hyljätylle naiselle paremman aseman, taikka sitten karkottaakseen hänet kokonaan mielestään ja jättääkseen koko jutun sikseen.
Tällä mielellä pukeutui hän ja kiiruhti toiseen huoneeseen nauttimaan aamukahvinsa päästäkseen sitten heti matkaan. Mutta huolimatta siitä että aamu oli jo kulunut pitkälle ei kahvitarjotinta näkynytkään vanhalla paikalla; huoneet olivat kylmillään, sillä yhteenkään uuniin ei oltu tehty tulta. Ihmeissään aukaisi hän oven eteiseen ja kuunteli; mutta hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Hän veti kauniista kellonuorasta, mutta kaikki jäi edelleen kuolonhiljaiseksi. Huolissaan astui hän käytävän toiseen päähän, kunnes tuli kyökin ovelle ja koputti sille, ensin hiljaa, sitten voimakkaammin, saamatta mitään vastausta. Hän aukaisi oven, kulki keittiön läpi toiselle ovelle, joka vei paronittaren asuinhuoneeseen. Sille koputteli hän taasen varovasti ja kuunteli, mutta ei kuullut muuta kuin keskeytymättömän kiivaan hengityksen ja ajottaisia valituksia. Silloin aukaisi hän tämänkin oven ja astui pimeään ja synkkään huoneeseen, jonka paljaat seinät olivat kylmyydestä niin kosteat, että ne tihkuivat vettä; pihalle päin olevan ikkunan peitti yksinkertainen valkea uudin sekä tiheä kerros jääkukkia. Kurjalla vuoteella, jonka muodostivat olkisäkki, karkea liina ja surkean ohut peite, makasi paronitar. Kapea, hieno vartalo kuvastui peitteen läpi, kalpea pää lepäsi huonolla tyynyllä ja kostea pähkinänruskea tukka ympäröi sekavissa kiemuroissa kasvoja, jotka avoimin silmin tuijottivat kosteaan peitteeseen. Hänellä oli yllään ohut flanellipuku; käsivarret ja kädet, jotka lepäsivät peitolla, värisivät kuitenkin kylmästä ja kuumeesta ja koko muukin ruumis vapisi silminnähtävästi peitteen alla. Säikähtyneenä astui Brandolf vuoteen viereen ja puhutteli sairasta; tämä käänsikin silmänsä häntä kohti, mutta ei näyttänyt häntä tuntevan; kuitenkin pyysi sairas heikolla äänellä heti vettä. Brandolf juoksi kohta kyökkiin, löysi siellä vettä ja täytti lasin. Hänen täytyi kohottaa sairaan päätä, jotta tämä voisi viedä lasin suuhunsa; kaksin käsin piteli paronitar Brandolfin kädestä ja lasista lujasti kiinni ja joi ahnaasti veden. Sitten laski hän päänsä taasen alas, katseli hetken tuota vierasta miestä ja sulki sitten silmänsä.
"Ettekö tunne minua? Kuinka teidän on?" sanoi Brandolf ja etsi paronittaren ohkasesta ja valkeasta kädestä valtimoa, jonka pikainen lyönti helposti tuntuikin ihon läpi. Kun sairas ei vastannut eikä avannut edes silmiään, riensi Brandolf talonmiehen luo, joka asui maakerroksessa ja käski tämän vaimon mennä sairaan luo pitämään hänestä huolen, sillä aikaa kun hän itse meni hakemaan lääkäriä. Hän lähtikin heti matkaan; hän oli tuttu erään sairashuoneen esimiehen kanssa ja etsi nyt häntä hänen aamupäiväisestä toimestaan. Lääkäri lopetti niin nopeasti kuin mahdollista välttämättömät tehtävänsä ja ajoi sitten viipymättä ystävänsä kanssa vaunuissa viimemainitun asuntoon. "Sinä olet valinnut itsellesi omituisen emännän", puhui lääkäri leikkiä laskien, "jos hän kaiken päälliseksi kuolee, saat sinä laskuusi hoitokustannukset, hautauksen ja hautakiven ennen kuin muutat muualle!"
"Ei, ei", huudahti Brandolf, "hän ei saa kuolla! Minä olen kerran saanut nähdä hänen onnettoman kohtalonsa ja olen nyt kuin heikko nainen, jonka lapsi on sairastunut!"
Hän kertoi lääkärille, niin paljon kuin tietä riitti, paronittaren elämäntavoista. Lääkäri pudisti päätään ihmetellen. "Lohausen!" sanoi hän, "jospa tietäisin, milloin olen tuon nimen ennen kuullut! Joka tapauksessa, katsokaamme, mitä voimme hänen hyväkseen tehdä!"