"Mikä pahanpäiväinen luola!" huudahti hän astuessaan siihen kosteaan, kylmään ja pimeään huoneeseen, jossa sairas makasi. Paronitar oli nyt tiedoton eikä ollut talonmiehen vaimon sanojen mukaan liikkunut sen jälkeen kuin Brandolf oli lähtenyt. Lyhyen tarkastelun jälkeen selitti lääkäri, että tässä oli kysymyksessä joku vaikeampi hengenvaarallinen tauti. "Ennen kaikkea täytyy hänen pois täältä", sanoi hän, "oikeaan vuoteeseen ja terveeseen ilmaan! Minun sairassaleissani löydämme hänelle helposti sijan, jos toimitamme hänet sinne; yksityis-huoneet ovat tosin kyllä kaikki tällä hetkellä käytännössä."
"Me emme voi antaa tämän ihmisaran naisen herätä tajuntaan vieraassa paikassa ja outojen ihmisten ympäröimänä", sanoi Brandolf, joka ei tahtonut laskea talosta huolenpitonsa esinettä. "Ja sitäpaitsi", jatkoi hän, "on tässä nähtävästi kysymyksessä häpeällä ja katkeruudella salattu köyhyys, ja on meidän siihen nähden oltava hienotunteisia. Minä voin vallan hyvin luopua laitimaisesta huoneestani; toimittakaamme hänet sinne, hankkikaamme hänelle tilapäinen sairaanhoitajatar ja sulkekaamme minun huoneisiini vievä ovi, niin emme kumpikaan ole toisellemme haitaksi. Kun meillä vain ensiksi olisi vuode!"
"Olen kurkistanut tähän viereiseen huoneeseen", jutteli talonmiehen leski, "ja näin siellä vierekkäin täydellisen kauniin sängyn osat. Taivas tietäköön, miksi tämä ihmeellinen nainen nukkuu tuollaisella kerjäläisvuoteella, kun hänellä on hallussaan niin hyvä vuode!"
"Sen voin minä sanoa", puhui Brandolf, "hän tekee sen säästääkseen parempaa vuodetta voidakseen hätätilassa vuokrata huoneustonsa kahdelle vuokralaiselle. Niin paljon olen nähnyt, että hän kaiketi on koko elämänsä ajan tottunut kieltäytymään, ehkä ei hyvyydestä, vaan sentähden että se hänestä on ollut välttämätöntä. Sillä tuo pieni ja hento nainen tuossa peitteen alla on tinkimätön vaatimuksissaan itseään ja muita kohtaan."
Lääkäri keskeytti hänet sanoen: "Niinpä tahdon heti itse lähteä hakemaan erään hyvän hoitajattaren, jonka tunnen, ja lähetän hänet tänne." Sen jälkeen lähti hän vaunuissaan luvattuaan antaa sairaanhoitajattarelle tarpeelliset määräykset. Myöskin talonmiehen vaimon täytyi lähteä omille asioilleen ja Brandolf jäi siten istumaan yksin kuumesairaan vuoteen ääreen, kunnes hoitajatar talonmiehen vaimon saattamana saapui koreineen ja kamppeineen. Ensiksi pantiin parempi huone kuntoon ja sijotettiin siihen hyvä vuode, jonka jälkeen paronitar kannettiin sinne. Kun molemmat naiset eivät kunnolla tahtoneet voida muuttoa toimittaa, otti Brandolf kursailematta sairaan tuhkimuksen peittoon käärittynä käsivarrelleen ja kantoi hänet hellävaroin, kuin jos hän olisi ollut hauras onnenunelma, toiseen huoneeseen ja jätti hänet sitten naisten huostaan. Hän antoi kummallekin tarvittavat rahat, jotta he voisivat hankkia mitä välttämätöntä oli, ja kehotti heitä pitämään sairaasta hyvää huolta. Itseään varten tilasi hän niinikään erityisen siivoojattaren, joka tuli aamuisin ja oli saapuvilla koko päivän, joten muuten niin hiljaisessa keittiössä kerrankin oli liikettä ja elämää.
Enemmän kuin kahden viikon ajan pysyi sairas tiedotonna ja lääkäri vakuutti monet kerrat, että tuossa hennossa ruumiissa täytyi piillä voimakas luonto, jos sairas parantuisi. Se tapahtui kuitenkin; kuumehoureet lakkasivat ja eräänä päivänä katseli hän hiljaa ja rauhallisesti ympärilleen. Hän näki kauniin huoneen ja siinä oman kalustonsa, ystävälliset hoitajattaret ja hauskan tohtorin, joka lohduttavin kasvonilmein ja sanoin astui hänen vuoteensa luo; mutta hän ei kysellyt mitään, vaan jättäytyi hiljaiseen rauhaan, ikäänkuin hän olisi pelännyt sitä rikkoa. Vasta kolmantena tai neljäntenä päivänä alkoi hän kysellä, mitä hänelle oli tehty ja kuka hänestä oli pitänyt huolta. Kun hän kuuli vuokralaisena sen tehneen, vaikeni hän taas ja makasi kauvan hiljaisissa mietteissä; mutta hänen uhkamielisyytensä näytti murtuneen ja tuo tieto tuntui häntä enemmän elähyttävän kuin huolettavan.
Kun Brandolf kuuli onnellisesta käänteestä, oli hän hyvin tyytyväinen ja hän tunsi suunnilleen samanlaista mielihyvää kuin lapsi, jolla on kotonaan rakas vieras ja jolla kaikenlaiset suloiset ja ihmeelliset seikkailut kummittelevat mielessä. "Kuinka vähän tarvitseekaan ihminen", ajatteli hän sydämessään, "valmistaakseen itselleen hauskan kepposen, ja kuinka paljon hyviä tilaisuuksia tarjoutuukaan aina tien varrella, kun vaan niitä osaa nähdä!"
Sillä välin oli kaupungilla levinnyt tieto Brandolfin hoitamasta sairastuneesta aatelisesta vuokraemännästä ja huhu tuli niihinkin piireihin, joissa Brandolf seurusteli, eikä tämä kulkupuhe häntä mitenkään vaivannut. Hän naureskeli vain itse sitä, että hän oli tullut taloon taltuttaakseen vihaisen lohikäärmeen ja saikin nyt toimia sairaan- ja köyhänhoitajana. Kulkupuheiden kautta sai Brandolf tietää pari niukkaa piirrettä hoidokkaansa entisyydestä. Naapurivaltiossa eläneen ja kuolleen vapaaherra von Lohausenin tyttärenä oli hän mennyt naimisiin ratsumestari von Schwendtnerin kanssa, mutta oli kolmivuotisen onnettoman avion jälkeen hänestä eronnut, jonka perästä Schwendtner oli joutunut huonoon asemaan. Brandolf tunsi kohta kummallista mustasukkaisuutta tuota tuntematonta kohtaan ja suurta rangaistuksen halua, aavistamatta, että hänen vielä täytyisi pitää miehestä huoli, kun tämä oli joutuva hänen käsiinsä.
Edelleen noin kahdeksan päivän kuluttua oli paronitar jo ratkaisevasti parantumisen tiellä, jollei mitään odottamattomuuksia sattuisi. Brandolf paloi halusta saada nähdä tuota pelastamaansa olentoa, ja antoikin hoitajattaren suoraan kysyä, ottaisiko rouva paronitar hänet vastaan. Sillä hän tahtoi myöskin kohteliaisuuden kautta vaikuttaa sairaan tilan paranemiseen ja hyvittää sen, mitä tämä palvelevana emäntänä hänen mielestään oli saanut kärsiä. Lyhyesti, hän tahtoi, että kaikki kävisi parhaalla ja hienoimmalla tavalla niin kauvan kuin hänellä oli asia käsissään.
Kun hän sai sanan, että sairas odotti hänen käyntiään, puki hän ylleen vieraspuvun ja veti hansikkaat käteensä astuessaan sairaan huoneeseen.