Hän hämmästyi aika tavalla nähdessään paronittaren makaavan sirosti järjestetyssä vuoteessa, ja tuskin tunsi hänet entiseksi: hän oli puettu puhtaihin valkoisiin liinavaatteihin ja hänen kasvonsa olivat henkevän kalpeat ja taitavasti järjestetyn tukan ympäröimät. Paronitar loi vakavasti silmänsä tulijaan, joka istuutui hoitajattaren vuoteen viereen asettamalle tuolille. Sairaan katse oli samalla kertaa hajamielisenä ja tarkkaavana kiintynyt Brandolfin kasvoihin ja näytti niitä uteliaana tutkivan, sillä aikaa kun jälkimäinen kysyi sairaan tilaa ja lausui ilonsa hänen paranemisestaan.
"Teidän ystävänne, hyvä herra tohtori", sanoi hän hiljaa, "luulee minun parantuvan."
"Hän on siitä vakuutettu ja minä myös, sillä hän ymmärtää kyllä asiani" vastasi Brandolf, ja paronitar jatkoi: "Teillä on ollut huono onni asuntoa valitessanne! Sen sijaan että olisitte, niinkuin asiaan olisi kuulunut, tullut palvelluksi, on teidän täytynyt pitää huolta emännästänne, jota ette lainkaan tunne!"
"En olisi voinut valita asuntoani paremmin", vastasi Brandolf selvästi näkyvällä mielihyvällä; "tehkää nyt meille mieliksi ja antakaa itseänne vielä edelleen kärsivällisesti hoitaa älkääkä vaivatko itseänne millään! Eikö totta, te lupaatte sen?"
Brandolf piti sairasta teeskentelemättömästi ja tuttavallisesti kädestä ja tämä puolestaan ojensi hänelle melkein aineettoman kalpean ja heikon kätensä, joka painoi niin kovin vähän. Samalla muodostui hänen vakavan suunsa ympärille harvinainen, äärettömän liikuttava hymyily kuin lapselle, joka ensi kerran oppii nauramisen taidon. Mutta hänen hymyilynsä oli muuttumaisilla nyyhkytykseksi. Brandolf ahmi janoisin silmin tämän pienen häipyvän näyn; mutta kun hän muisti, ettei hän saanut kauvan läsnäolollaan kiihottaa sairasta, puristi hän keveästi tämän kättä ja jätti hyvästit.
Mutta hän lähti huoneesta itsensäkin tähden, sillä hän kaipasi vapaaseen ilmaan hyräilemään ilolaulua, jonka hän jo alkoi vetäessään päälleen nuttua ja painaessaan lakin päähänsä lähteäkseen puoliselle. Iloisesti tervehti hän jokapäiväisiä pöytäkumppaneitaan ja sai herrat heti hyvälle tuulelle tilatessaan pullon tuoksuavaa reininviiniä. Toinen toisensa jälkeen seurasi esimerkkiä; syntyi yleinen iloisuus ilman että kukaan tiesi, mistä se oli saanut alkunsa. Lopulta keksittiin Brandolf sen alkuunpanijaksi ja asetettiin ahtaalle.
"Ah", sanoi hän, "minun kissallani on poikia, ja kun tänään otin yhden niistä käteeni, aukenivat siltä silmät samalla hetkellä ja minä näin sen kanssa maailman ensi kerran."
Herrat puistivat hymyillen päätään mokomalle jutulle; mutta Brandolf kävi jo samana iltapäivänä sangen tarkkanäköiseksi; sillä kun hän tuli työnhaluisena virastoonsa, jossa hän sai tutkittavakseen erään maaseudulla asuvan korkeamman lainviranomaisen asiakirjoja, työskenteli hän niin tyynen kirkkaalla mielellä, että toimitti ankaran arvostelun, jonka johdosta tuo kaukainen mies tuli sangen levottomaksi, sai nuhteita ja lopuksi eronkin, kaikki tuon kissanpojan vuoksi, jonka näön ilmestymisen päivää Brandolf oli viettänyt.
Seuraavana päivänä uudisti Brandolf käyntinsä ja toi paronittarelle muutamia hienovärisiä ruusuja, jotka hän oli kokoillut erään puutarhurin kasvihuoneesta. Sairas piti niitä peitteellä lepäävässä kädessään. Tällaista kohteliaisuutta ei häntä kohtaan vielä oltu osotettu eikä hän ehkä sellaista ollut kaivannutkaan. Se oli sentähden ikäänkuin hänen ensimäinen kokemuksensa uudelleen alkavassa elämässään, ja sen mukaan kuin hänen vielä heikko sydämenlyöntinsä sen salli, levisi heikko puna, samanlainen kuin kädessään olevien ruusujen, hänen kalpeille poskilleen. Samaan aikaan ilmestyi oikea hymyilykin hänen kasvoilleen, sekin ensimäinen hänen uudessa elämässään. Hän johti mieleen vanhan sananparren, joka kuuluu: Sa punaruusuks muuttaa voit liljat valkoiset; jok’ kalpee neitsyt purppuroi, kun häntä suutelet! Suutelemisesta ei tässä nyt kuitenkaan ollut puhetta.
Brandolf piti joka päivä huolta, ettei sairaalta puuttunut jotain silmiä tai suuta virkistävää, aina sen mukaan kuin lääkäri antoi luvan, eikä sairaskaan vastustellut, hän kun tiesi sairaudestaan jo pian paranevansa. Noin viikon kuluttua ilmotti hoitajatar, että paronitar oli jo noussut vuoteesta ja odotteli Brandolfia nojatuolissaan. Hänellä oli yllään vaatimaton vanha silkkileninki ja päässään oli hänellä musta pitsihuivi; saattoi selvästi nähdä, että hän tahtoi osottaa kunniaa vieraalleen. Hän katseli lempeän vakavasti Brandolfiin, kun tämä onnea toivottaen astui sisään ja paronittaren viittauksesta istuutui.