Sitä terveemmältä näytti paronitar seuraavana päivänä. Hän nousi nojatuolistaan ja astui lyhyin askelin Brandolfia kohti tämän tullessa. Toinen pakotti hänet kuitenkin jälleen istumaan.
"Olen nukkunut hyvin koko yön", sanoi paronitar, "ja olen nukkuessanikin tuntenut hyvinvointini, ikäänkuin olisin ollut tietoinen siitä."
"Se on oikein!" vastasi Brandolf puutarhurin mielihyvällä, kun tämä näkee kuihtuvan myrttipuun virkoavan ja puhkeavan ylt’ympäri vihreihin lehviin. Sillä ihmetellen näki hän, kuinka viehättävän ilmeen nuo kasvot voivat saada tyytyväisyyden ja huolettomuuden tilassa. Brandolf otti käteensä pienen peilin, joka oli hänen läheisyydessään, ja piti sitä rouvan edessä sanoen: "Katsokaahan vaan tänne!"
"Mitä!" huudahti paronitar hiukan säikähtäen, kun oli katsonut peiliin eikä siellä huomannut mitään erityistä.
"Tarkotin vaan huomauttaa, kuinka kaunis te olette!"
"Minä? En ole koskaan ollut mikään kaunotar, ja nythän olen juuri palannut haudan partaalta!"
"Ette kaunotar, mutta jotain parempaa!"
Hänen verensä läikehti jo hiukan voimakkaammin hänen poskilleen. Mutta hän ei uskaltanut kysyä, mitä Brandolf oli tarkottanut, vaan otti vaieten peilin hänen kädestään; mutta sisäisestä uteliaisuudesta loi hän silmänsä maahan miettien, mitähän kaunotarta parempaa ja kuitenkin peilissä näkyvää toinen oli mahtanut tarkottaa. Brandolf huomasi hänen silmäluomiensa alla tuon miettivän ilmeen; hän näki, että oli sanonut paronittarelle taaskin jotain, johon tämä ei ollut tottunut, ja kun se ei näyttänyt olevan hänelle epämieluista, salli Brandolf hänen hetken kaikessa hiljaisuudessa asiaa aprikoida, kunnes hän taasen kohotti silmänsä. Huoneen läpi kulki enkeli, kuten on tapana sanoa. Estääkseen itseään joutumasta hämilleen puhkesi paronitar puhumaan: "Olen nyt niin rauhallinen mieleltäni, että luulen voivani teille haitatta lyhyesti kertoa elämästäni; minulla ei olekaan paljon kerrottavaa.
Te näette minussa jälkeläisen suvusta, joka sitten vuosisadan on elänyt yksinomaan naisten myötäjäisillä ilman minkäänlaista työtä tai ansiota, kunnes viimein mitta täyttyi. Eräs tämän suvun naisjäsenistä, isoäitini, sai nähdä kaiken omaisuutensa häviävän. Olen hänet itse tuntenut ja nähnyt, miten isoisäni kaikessa mukavuudessa kulutti hänen omaisuuttaan, sillä aikaa kuin heidän poikansa kasvoi ja tuli naimaikään. Tälle hankki isoäitini ystäväpiiristään itsesäilytysvaistonsa ajamana rikkaan perijättären, jolle tiedettiin vuosien kuluessa vielä joutuvan lisää rikkautta, niin että se ihmisellisesti katsoen oli erittäin edullinen naimiskauppa. Hän kuoli kuitenkin varsin nuorena, synnytettyään maailmaan kaksi poikaa, ja kun isoäiti arveli kahden tyhjäntoimittajan ilmestyneen sukuun entisten lisäksi, ei hän levännyt, ennen kuin oli toiselle pojista, isälleni, hankkinut toisen perijättären, joka sitten minulle antoi elämän. Mutta elin vielä niin kauvan, että sain kuulla isoäidin ennen kuolemaansa kiroavan huolenpitoaan, jonka kautta hän oli syössyt kaksi nuorta naista turmioon.
Isä kulutti rahaa alituisilla matkoilla, hänen kun ei koskaan ollut hyvä kotona. Ajan oloon sai hän päähänsä toisen hulluuden, hän kun alkoi seurustella kevytmielisten naisten kanssa, joille antoi kaiken rahan ja muun mikä saattoi rahasta käydä. Yksinpä viljan ja viinin, puun ja polttoturpeen antoi hän viedä talosta noille naisille, jotka puolestaan ottivat kaiken vastaan. Kasvavat pojat halveksivat häntä sentähden, mutta oppivat pian hänen tapansa ja ryöstivät taloa hekin käsirahoikseen. Kukaan ei heitä voinut kasvattaa eikä opettaa, ja kun he olivat tulleet lailliseen ikään, pakenivat he sotapalvelusta, vaikka olivatkin suuria ja terveitä miehiä. Isä vihasi heitä ja himoitsi sitä perintöä, mikä heitä vielä äidin puolelta odotti, saadakseen poikiensa luonnollisena holhojana ainakin pariksi vuodeksi omaisuuden käsiinsä. Mutta pojat tulivatkin täysikäisiksi, ennenkuin tuo odotettu tapaus sattui; ja silloin yhdistivät he omaisuutensa ja lähtivät kahden matkaan ulos avaraan maailmaan saadakseen noudattaa mielihalujaan, eivätkä he jättäneet penniäkään jälkeensä. He riippuivat kiinni toisissaan kuin takkiaiset ja tekevät sitä kaiketi vieläkin, jos elävät; sillä kukaan ei tiedä, missä he ovat.