Isä tuli sairaaksi ja kuoli, ja nyt eli äitini yksin minun kanssani köyhtyneellä Lohausenin tilalla. Jo vuosia sitten oli hän koettanut pelastaa, mitä pelastettavissa oli, ja nyt taisteli hän kuin sotilas häviötä vastaan. Häneltä opin elämään melkein kuin tyhjästä ja säästämään. Pysyimme muutamien palvelijain kanssa talossa, vaikka se jo oli pahasti velkaantunut. Varhain ja myöhään oli äiti asiain johdossa; mutta eräänä kostean-kylmänä syksyaamuna, kun hän vaelteli istutuksilla valvoakseen itse hedelmien korjuuta, sai hän taudin, johon hän muutamien päivien kuluttua kuoli.
Nyt olin yksin, mutta en kauvan aikaa. Viimeinen perintö, joka meidän onnettoman sukumme osalle tuli, lankesi minulle, kokonaista kaksisataa tuhatta taalaria. Niiden mukana ilmestyivät äkkiä veljetkin, näköjään hyvissä varoissa, mutta tavoiltaan varsin villiytyneinä. He toivat mukanaan ratsumestari Schwendtnerin, siron ja vakavan miehen, jolla näytti heihin olevan hyvä vaikutus ja joka piti heitä jonkunverran kurissa, kun he hurjistelivat yli rajojen. Hän oli neuvoineen aina saapuvilla loukkaamatta silti talon tapoja. Palvelijat olivat iloisia kuullessaan taitavan miehen jakavan heille käskyjään, sillä he eivät itsestään ymmärtäneet paljon. Kuitenkin oli kaikessa jotakin salaperäistä, joka minua kammotti ja teki minut levottomaksi. Kaiketi juuri tämän pelkoni ja turvattomuuteni tähden jouduin ratsumestarin kosintaan vastaamaan myöntävästi ja tulin siten hänen uhrikseen; menin naimisiin kokonaan sokaistuna tuntematta miestä kohtaan mitään hellempiä tunteita, ja silloin alkoi kärsimysteni kausi.
Sillä kaikki oli ollut edeltäpäin suunniteltua peliä. Omaisuuteni keinoteltiin minun hallustani, en tiedä millä tavalla, ja sijotettiin muka hyvään talteen erääseen pääkaupungin pankkiin. Veljet katosivat taasen saatuaan sielunmyyntinsä palkan ja pidätettyään itselleen oikeuden myöhemmin vielä ottaa ryöstöön osaa. Kolme vuotta vietin sitten kidutuksen ja alennuksen tilassa. Veljiä en ole sen koommin nähnyt. Mieheni oli aina tai melkein aina kotoa poissa. Eräänä päivänä tuli hän puolijuopuneen miesseuran kanssa vaunuineen hevosineen tilalle ja käski panna hyvän kestityksen toimeen. Minä tein voitavani, sillä aikaa kuin miehet ammuskelivat pistooleineen. Minulla oli vuoteessa sairas lapsi, jota poikkesin hetkeksi katsomaan; se oli kauvan valitettuaan vihdoinkin nukahtanut. Silloin tuli Schwendtner pistooli kädessä ja käski minun tuoda "hänen poikansa" seuralle nähtäväksi. Huomautin hänelle, että lapsi-parka nukkui. Mutta hän huusi: Tahdonpa sinulle näyttää, kuinka sotilaan poika herätetään! ja laukaisi pistoolin lapsen kasvojen editse, niin että kuula osui aivan lähelle seinään. Lapsi säikähti pahanpäiväisesti ja sai kauheita suonenvetokohtauksia; kolmen päivän kuluttua oli lapsi kuollut. Mutta tuona päivänä pakotti mieshirviö minut istumaan vieraiden kanssa ruokapöytään. Päästäkseni rauhaan istuin jonkun hetken ja silloin sätti hän minua koko seuran kuullen niin kunniattomasti kuin ainoastaan omatunnoton ihminen voi vaimoaan sättiä. Minä nousin pöydästä ja kuljin horjuen suonenvedossa kärsivän lapseni luo.
Koko seurue lähti kuitenkin pian samaa tietä kuin oli tullutkin. Kohta sen jälkeen kuoli, kuten sanottu, lapseni; hautasin sen kaikessa hiljaisuudessa antamatta miehelleni mitään tietoja siitä ja jätin sitten koko tilan, jonka nimi minulle valitettavasti vielä on jäänyt. Myömällä äidiltä perityt koruni sain varoja palkatakseni asianajajan, joka vapautti minut miehestäni ja teki pesäeron, mikä päättyi siten, etten saanut osalleni taaleriakaan omaisuudestani. Kaikki meni minulta hukkaan, vaikkakaan se ei ollut voinut kulua niin lyhyessä ajassa. Schwendtner erotettiin jonkun aikaa sen jälkeen upseerikunnasta ja sanotaan hänen sittemmin kuljeskelleen veljieni kanssa soittoniekkoina maita mantereita. Lopuksi kerrotaan heidän kaikkien joutuneen linnaan. Lohausenin tila myötiin enkä minä saanut muuta kuin huonekaluston, jonka avulla olen, kuten olette nähnyt, koettanut tulla toimeen huoneiden vuokraajana, vaikkakin huonolla menestyksellä. Kaksi vuotta olen asunut tässä kaupungissa, jota en milloinkaan ole voinut kärsiä, muuttaen talosta toiseen, aina pelon ahdistamana, etten voisi maksaa vuokraa. Niin on keskellä kirkkainta päivää tapahtunut se ihme, että heikko nainen on saanut melkein nääntyä nälkään, sillä aikaa kuin kolme vahvaa miestä jumalaties missä kuluttivat hänen laillisen perintönsä. Sillä varmaankin ovat he osan siitä kätkeneet talteen, niin kuin varkaatkin osaavat kätkeä saaliinsa, ja perivät sen kuritushuoneesta päästyään."
Tässä keskeytti hän kertomuksensa, ei sen tähden, että se vielä olisi ollut lopussa, vaan sen takia, että Brandolf kävi levottomaksi ja hänen silmänsä alkoivat palaa suuttumuksesta. Kuitenkin hillitsi hän pian kohoavan vihansa ja masensi raivonsa, jota hän tunsi roistoväkeä kohtaan, jottei toipuva rouva olisi hänkin joutunut saman intohimon valtaan, nyt kun hän juuri oli päässyt kertomasta onnettomasta elämäntarinastaan kuin heräävä pahasta unesta.
"Tuo on nyt ohi, eikä enää palaja!" sanoi Brandolf levollisesti ja tarttui hänen käteensä, jota hän hellästi siveli, sillä Brandolf alkoi jo pitää paronitarta kuin voitettua kalleutta tai hänelle uskottua omaisuutta, josta hän on vastuussa ja jota hän sentähden ei laskenut käsistään. Niin alkoi hiljaa ja rauhallisesti uusi elämä, kunnes lääkäri aurinkoisena maaliskuun päivänä selitti paronittaren jo parantuneen ja voivan vaaratta lähteä matkalle.
Nyt myötiin kaikki talouskapineet, ennen muita lukemattomilla vaakunoilla varustetut porsliiniesineet; ainoastaan sen, joka saattoi olla jonakin muistona äidistä, piti paronitar itselleen, mutta kaiken muun tahtoi hän hävittää muististaan.
Myöskin antoi hän muuttaa vaatimattoman pukuvarastonsa uudempaan, etsi Brandolfin pyynnöstä tämän isälle siistin kamarineitsyen ja lähti viimein, lukemattomien onnentoivotusten saattamana, kamarineitsyen kanssa matkaan sitä maakuntaa kohti, missä Brandolfin isä, joka oli häntä vastaanottaakseen ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin valmistuksiin, asui.
Brandolf taasen lähti toiseen maankolkkaan, missä hän oli ottanut toimekseen muutaman kuukauden ajan hoitaa väliaikaisesti tärkeänlaista virkaa ja selvitellä eräitä sekaannuksiin joutuneita asioita. Tahdottiin tämän toimen kautta koetella hänen voimiaan tulevia tehtäviä varten; mutta Brandolf oli mielessään päättänyt palata tämän toimen täytettyään takaisin vapauteensa.
Ei kulunut monta viikkoa, ennen kuin vanhalta herralta, Brandolfin isältä, alkoi tulla kirjeitä, jotka olivat täynnänsä ylistystä rouva Hedvig von Lohausenille ja kiitosta asiain nykyiselle hoidolle. Oli kuin hänellä olisi ollut joukko haltioita palveluksessaan, niin nopeaan ja hyvässä järjestyksessä kävi kaikki hänen tultuaan; hänen kättensä töillä oli todellinen siunaus, ja liikuttavaa oli nähdä, millä hiljaisella ilolla hän johti talon töitä. Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan liikkui hän, minkäänlaista melua pitämättä, paikasta toiseen, ja rakastettavalta näytti, kun hän toisinaan soi itselleen hetken levon, enemmän sentähden että toisetkin saisivat hiukan henkäistä kuin itse levätäkseen. Myöskin sisäkkö oli toimeensa varsin sovelias ja kyökki oli käynyt vallan mainioksi, lyhyesti, herra isä oli kuin taivaassa ja tunsi nuorentuneensa. Kertoipa hän melkein ajatelleen sitäkin hulluutta, että menisi naimisiin, pitääkseen tuon erinomaisen naisen kaiket ajat luonaan.