Viimein tuli isältä kirje, jossa hän kirjotti todenteolla ajatelleensa avioliittoa ja tulleensa siihen tulokseen, että pojan pitäisi panna se toimeen. Sillä niin hellästi kuin rouva von Lohausen pitikin isästä huolta, oli hänen sydämensä kuitenkin kiintynyt poikaan, sen saattoi selvästi nähdä. Koskaan ei rouva pojasta puhunut; mutta kun tämän nimi mainittiin, punastui hän aina vähän kuin nuori tyttö, jota hän kapeine ja hienoine vartaloineen muistuttikin. Sentähden toivoi isä, että Brandolf uskaltaisi tämän teon; isä ei puolestaan voinut toivoa itselleen parempaa miniää.
Brandolf vastasi mielellään suostuvansa. Hän rakasti Hedvigiä suojattinaan kuin jos tämä olisi ollut hänen lapsensa; mutta hän saattoi häntä rakastaa myöskin vaimona ja siten sitoa hänet silkkisellä siteellä, niin ettei hän enää päässyt hänen käsistään. Kuitenkin pyysi hän isää kosimaan puolestaan ja ottamaan vastaan ne rukkaset, jotka rouva joka tapauksessa muka tulisi antamaan.
Siihen vastasi isä, että hän oli kohta tehnyt työtä käskettyä ja saanut heti myöntävän vastauksen. Se oli tapahtunut tiellä suureen kasvitarhaan, jonka hän oli saattanut erinomaiseen kuntoon. Hän oli ollut niin rehellinen ja avomielinen, ettei hän sekuntiakaan voinut epäröidä, vaan oli heti ojentanut isälle molemmat kätensä samalla kun hänen kasvonsa olivat saaneet ihmeellisen antautuvan ja sielukkaan ilmeen. Niin, niin, kirjotteli isä, se pieni noita ei ollut ainoastaan hyödyllinen vaan myös sangen suloinen ja niin edespäin.
Nyt alkoi Brandolf lähetellä valitulleen pieniä kirjelippuja ja suuria lahjoja. Paronitar vastaili myöskin lyhyesti, mutta hänen kirjeidensä kirjaimet vapisivat siitä tunteesta, joka niissä liikkui. Kihlauksen päivä sovitettiin toukokuuhun ja sukulaiset ja ystävät kutsuttiin sitä viettämään. Talonemäntänä oli Hedvigillä ilo tehdä juhlaa varten tarvittavat valmistukset, vaikka hän itse oli morsian. Brandolfin tullessa meni hän yksin häntä vastaan; he olivat sen niin edeltäpäin sopineet. Brandolf astui hänen kanssaan yksinäisen kukkivan kedon poikki, jonka keskelle tultuaan Brandolf valkeiden omenapuiden oksien alla painoi morsiamensa lujasti rintaansa vasten ja tämä puolestaan lankesi hänen kaulaansa. Tässä ei ole enää muuta sanottavaa kuin että he saivat molemmat tuntea sitä suurta ilon ja surun vaihtelua, josta meidän nykyaikaiset Shylockimme pitävät niin tarkkaa laskua.
Kun Brandolfin täytyi syyspuoleen saakka olla toimessaan ja kun hän ei tahtonut enää häiden jälkeen jäädä virkaan, päätettiin viettää häät viininkorjuun aikana, ja siten yhdistettiin siihen myöskin luonnon juhla ja annettiin sen kautta tämän paljon kärsineen taloudenhoitajan ja morsiamen häille eräänlainen symbolinen muoto. Myöskään ei häämatkasta ollut puhetta vaan päätettiin alkaa avioelämä syksyn työtouhulla.
Keskikesällä matkusti Brandolf vielä kotia pariksi päiväksi; opittuaan tuntemaan morsiamensa tuimana talvisaikana ja mentyään kihloihin hänen kanssaan keväällä, tahtoi hän nähdä hänet myöskin kesän loistossa, ennenkuin syksy saapuisi. Hedvig oli jo täydellisesti voimistunut, mutta oli vielä miettiväinen ja hiljainen, ja se kirkas lemmenilo, mikä hänessä hehkui, oli saman näkymättömän käden vaalima kuin ne kultaiset tähkät, jotka tuhansissa lyhteissä makasivat sidottuina pellolla. Kahden avaran keltaisen pellonkaistaleen välille oli istutettu rivi vanhoja tammia, joiden varjot muodostivat voimakkaan vastakohdan ketojen ja poutapilvien häikäisevän valon rinnalla; kirkas puro juoksi niinikään puiden varjossa. Täällä piti Hedvig majaa; hän huolehti suuren työläisparven ravitsemisesta, ja jokainen tahtoi syödä täällä; myöskin vanha herra oli tullut ulos. Ja vaikka kaikki miellyttävästi tunsivat Hedvigin läsnäolon, oli kuitenkin kuin hän ei olisi ollut siellä. Syönnin jälkeen jäi hän yksikseen läpinäkyvän puutarhan laitaan, jonka puunrunkojen lomasta kaikkialla saattoi nähdä peltojen yli. Hän meni solmimaan elonkorjuu-seppeleitä ja Brandolf teki hänelle seuraa. Yksinkertaisessa kesäpuvussaan, kantaen kaulassaan ohutta kultaketjua, joka kannatti kelloa, näytti hän kuin vapaan ilman tyttäreltä, joka elää vain nykyisyydessä muistamatta menneisyyttä tai tulevaisuutta.
"Oletko jo ennen elänyt jotain sellaista kuin tällä hetkellä?" kysyi
Brandolf tuttavallisesti seuraten hänen askarteluaan.
"En", vastasi Hedvig, "minulla ei ole mitään muistoa! Minulle on kaikki uutta ja sentähden niin iloista ja ohitsekiitävää. Minusta tuntuu kuin en olisi ennen koskaan elänytkään."
Paluumatkallaan virantoimitukseensa kohtasi sade Brandolfin ja hänen täytyi sentähden useamman kerran poiketa majataloihin. Niin joutui hän monen peninkulman päässä lähtöpaikastaan erääseen kestikievariin, jonka suuri vierastupa oli täynnä kaikenlaisia matkustajia. Niiden joukossa oli kolme pitkää karheapartaista ja huonosti puettua miestä, joilla oli mukanaan vanhat ränsistyneet soittokoneet. Brandolf huomasi, kuinka miehet aina sen mukaan kuin uusia miehiä astui tupaan karkotettiin paloviinalaseineen pöydästä pöytään ja ajettiin viimein kokonaan vierastuvasta. Muristen, mutta vastarintaa tekemättä, menivät he pihalle, asettuivat siellä puukatoksen alle ja ottivat esiin soittoneuvonsa, nähtävästi kostaakseen. He nostivatkin niin kauhean melun, että väkeä tuli ulos tuvasta pyytämään, että he vaikenisivat. Eräs hyväntahtoinen rihkamakauppias keräili muutamia kuparilantteja noille onnettomille ja antoi heille tämän pienen palkkion, jonka jälkeen he lopettivat melunsa ja kyyristyivät pihan nurkkaukseen odottelemaan sateen lakkaamista. Brandolf kysyi eräältä palvelijalta, mitä surkeita pelimanneja nuo olivat. "Niin", vastasi poika, "he eivät suinkaan ole mitään toivottua ja rakastettua väkeä. Noita kahta hiukan lyhempää sanotaan Lohauseniksi ja tuon pisimmän nimi on Schwendtner. Huhu tietää kertoa, että he olivat muinoin rikkaita junkkareita, jotka ovat joutuneet kuritushuoneeseen."
Hedvig olikin itse asiassa erehtynyt otaksuessaan, että osa häneltä ryöstetystä omaisuudesta olisi vielä roistojen hallussa. Nämä olivat suunnitelleet ruveta harjoittamaan rahoillaan koronkiskomista ja olivat siten alottaneet toimintansa, mutta rahat joutuivatkin vääriin käsiin ja nuo kolme lurjusta tulivat perinpohjin nyletyiksi. Tästä suuttuneina koettivat he suurenmoisella vekselinväärennyksellä parantaa asemaansa ja päästä taasen jaloilleen. Mutta se epäonnistui ja heidät sulettiin vuodeksi linnaan ja saivat he pukea vanginvaatteet yllensä. Kun he pääsivät vapaiksi, olivat he rutiköyhät; yksin heidän siistit pukunsa ja silkkiset nuttunsa oli varas myönyt ja heidän täytyi verhota itsensä niillä vaatimattomilla rääsyillä, joita hyväntahtoiset ihmiset heille antoivat. Niin eivät he enää voineet esiintyä soittajina edes kunniallisissa ravintoloissa ja luisuivat siten aina alaspäin retkeillessään pitkin maanteitä. Nyt eivät he enää voineet lainkaan elää toisistaan erossa; jos he milloin koettivat lähteä eri suunnille tullakseen siten paremmin toimeen, olivat he kahden viikon päästä taasen jo varmasti yhdessä. Pitkä ratsumestari Schwendtner oli nuoruudenpäivinään oppinut soittamaan viulua ja osasi vielä hät’hätää sillä jotain vingutella. Molemmat Lohausenit olivat poikasina soittaneet torvea ja huilua, mutta olivat jo varhain jättäneet kaiken työnteon muille.