Näistä ihanteellisista nuoruudenharrastuksistaan saivat he tekosyyn solmia kestävän ystävyysliiton ja lähteä kiertämään maita mantereita leivän tähden ja seikkailun halusta.
Brandolf, joka istui kestikievarin ikkunan ääressä ja tarkasteli sateen rummuttaessa ikkunaan pihan yli noita kolmea harmaata veljestä, ei voinut olla epätietoinen siitä, keitä hän näki edessään. Pelko ja suru morsiamen tähden oli tämän vastenmielisen kohtauksen ensimäinen vaikutus. Hedvig ei voinut aavistaa, että hänen huono kohtalonsa oli näin lähellä häntä. Sitten nousi Brandolfissa voimakas suuttumus ja hän tunsi halua noutaa ajurin piiskan ja lähteä sillä ruoskimaan noita kolmea miestä. Mutta kuta kauvemmin hän katsoi sitä lempeämmäksi kävi hänen mielensä ja lopulta valtasi hänet hilpeä tyytyväisyys, kun hän näki miten huonosti noiden toverusten oli käynyt. Hän näki Schwendtner-paran kerran toisensa jälkeen pyyhkivän punertuneita silmiään ja käsittelevän läpikastuneita kenkiään, joihin hän työnsi palan koivuntuohta, minkä löysi puuvajan edustalta, sillä aikaa kuin Lohausenit ottivat evässäkistä muutamia leivänkannikoita ja alkoivat niitä pureksia sekä senjälkeen, löydettyään pihan liasta sikarinpätkän, puhdistivat sen ja sitä vuoroin polttelivat; sillä veljesrakkaus näytti heissä yhä säilyneen.
Noin puolen tunnin jälkeen, jonka kestäessä sade valui virtanaan, oli Brandolfin mielessä kypsynyt enemmän hupainen kuin väkivaltainen kosto- ja vapautussuunnitelma, jonka ydinkohta oli se, että tuon kolmiapilaan pitäisi omalla tavallaan olla läsnä häissä. Ja viipymättä ryhtyi hän sitä toteuttamaan.
Hänellä oli kotitalosta mukanaan kekseliäs ja uskollinen renki, Jochel, joka oli ollut hänen kasvinkumppaninsa ja jonka kanssa hän muinoin oli pannut toimeen monta narrinkujetta. Tämän Jochelin kutsui hän nyt syrjäiseen paikkaan ja pyysi häntä panemaan merkille nuo kolme soittoniekkaa ja seuraamaan heidän jälkiään, liittymään sopivalla hetkellä jonkun tekosyyn nojalla heihin ja houkuttelemaan heidät voiton ja ihanan tulevaisuuden lupauksilla tilan läheisyyteen. Sillä oli tärkeätä, että he häiden ja viininkorjuujuhlan aikana olisivat käsillä, tietämättä mitä talossa tapahtui.
Kunnon Jochel onnistuikin niin hyvin, että hän aivan oikein saattoi miehet sovittuun aikaan talon läheisyyteen, missä hän jo etukäteen kestitsi heitä muutamalla ruukulla viiniä ja miehet taas puolestaan tarjoilivat hänelle lasin paloviinaa.
Näin viettivät he suloisessa sopusoinnussa aikansa, sillä he luulivat todenteolla saavansa näytellä jotain hyvin tärkeätä osaa pähkähullun tilanomistajan luona ja heidän intonsa kohosi sävelissä kauvas yli metsän, jonka takana he piileilivät. Viininkorjuu oli jo alkanut ja läheni loppuaan. Lukuunottamatta talon omaa työväkeä oli pitoihin kutsuttu useita iloisia maalaispoikia ja tyttöjä, herrasperheet kyökkäreistä, rengeistä ja muista palkollisista lähtien; osa varsinaisista juhlavieraista oli jo saapunut, mutta vielä odotettiin hyvää tanssimusiikkia.
Tuli sitten suuri juhlapäivä kultaisen ja lempeän lokakuunauringon saattamana, joka nosti maasta utuharson toisensa jälkeen ja jälleen hajotti ne, kunnes koko seutu, puut ja kukkulat kiilsivät lämpimässä väriloistossa ja taivaanranta kajasteli salaperäisen sinisenä ikäänkuin onnellista tulevaisuutta luvaten. Päärakennuksessa tapahtui aamupäivällä vihkiminen, jonka aikana hieno soittokunta soitteli avointen ikkunain ääressä. Sitten seurasi häävieraiden juhla-ateria, jonka kestäessä viininkorjaajat ja juhlaan kutsuttu maalaisväki aterioitsi ulkona ja syötyään ryhtyi reippaan soiton kaikuessa karkeloon. Iltapuoleen, kun aurinko yhä rakastettavampana kulki alas rataansa, panivat viininkorjaajat toimeen suuren kulkueen, jota varten nuo kolme maankiertäjääkin oli varattu. Kulkueen muodostivat melkein yksinomaan viininkorjaajat ja -pusertajat, jotka kaikenlaisissa valepuvuissa ja työaseitaan kolistellen soittokunnan kulkiessa edellä samosivat herrasväen ohi, joka seisoi puiston laitaan pystytetyllä lavalla, keskellään muratista valmistetussa suojassa morsian ja sulhanen.
Kulkue näyttikin varsin hauskalta samotessaan korkeiden puiden alitse, ja Brandolf oli pitänyt huolta, että siihen tuli väriä ja vaihtelua thyrsussauvojen, kulkusrumpujen, satyrinnaamarien ja etenkin sievien lastenpukujen kautta, jotka kuvasivat viinin kukoistusaikaa. Kokonaisuus tulkitsi iloa hyvästä viinivuodesta; kulkueen loppupää oli sitävastoin omistettu huonon viinivuoden tuottamalle harmille. Sitä esitti kolme pirua: happamuuden, vetisyyden ja kestämättömyyden pahat henget, joita kuletettiin hännästä takaperin ja jotka saivat soitollansa esittää huonon viinin surkeutta ja kurjuutta.
Pirujen osa oli juuri uskottu kolmelle maankiertäjälle. Heille oli avoimesti esitetty, kaiken epäluulon poistamiseksi, heidän osiensa laatu. He tiesivät myöskin, että tässä olivat häät kysymyksessä, mutta Jochel oli niin suurella varmuudella ilmottanut valheellisesti morsiamen nimen, etteivät he aavistaneetkaan oikeata asemaansa. Kuitenkin tahtoi heidän syntyperänsä ja aatelinen verensä nousta kapinaan, kun pirujen puvut puettiin heidän ylleen ja heidät koristeltiin kaikenlaisilla helyillä. Heidät verhottiin nimittäin harmaan ja mustan kirjavaan vuohennahkaan, heidän kasvonsa mustattiin ja asetettiin vuohensarvet heidän päihinsä. Kunkin takapuoleen kiinnitettiin hyvin lujaan lehmänhäntä ja solmittiin kaikki kolme häntää yhteen sekä jatkettiin niitä köydellä; tähän köyteen tarttui nyt molemmin puolin kaksikymmentä voimakasta nuorukaista tynnyrintekijän puvussa ja viinilehväseppeleet otsallaan ja he vetivät kolmea pirua selittäin kaikkien nähtäviksi. Kuten sanottu, eivät nämä heti tahtoneet tuohon peliin suostua, mutta ne viisi taaleria, jotka kullekin luvattiin palkaksi, voittivat kaiken vastustuksen.
Niin tulivat he esiin hyppien ja kompuroiden, sillä he eivät saaneet hetkeäkään olla paikoillaan; takanaan kuulivat he viininkorjaajien laulun, soiton ja rummunpärinän tietämättä, mihin he olivat tulossa; he kuulivat tien ohessa seisovan kansan huudon ja naurun ja näkivät viimein rivissä juhlapukuiset häävieraat, jotka taputtivat heille käsiään ja huutaen tulkitsivat mielihyväänsä. Hikipisarat nokisella otsallaan vingutti herra ratsumestari von Schwendtner viuluaan ja Lohausenit puhaltelivat haljenneita huilujaan, kunnes he tietämättään olivat saapuneet murattisuojan eteen, missä morsian seisoi, rakastettavan näköisenä liehuvassa harsossaan ja ilta-auringossa, joka välkkyi hänen timanttikoruissaan. Jochel, joka kulki nuoran päässä, käski hetkeksi heittää vetämisen, jotta sarvipäät saivat hetken seisoa. Kaikki kolme tunsivat heti entisen vaimon ja sisaren; mutta he luulivat uneksivansa. He antoivat soittoneuvojensa vaipua alas ja katselivat kuin mielipuolet morsiameen, joka heille hymyillen nyökytti päätään; sillä hän ei tiennyt, kenet hän näki edessään, vaan luuli, että nuokin olennot olivat päättäneet viettää hänen muistopäiväänsä tuolla hullunkurisella pilalla. Mutta Brandolf taputti lujaan käsiään ja huusi: "Aivan niin, miehet, aivan niin!"