Kun naisten kunnianhimo jättää kauneuden, viehkeyden ja naisellisuuden ja pyrkii muille aloille, päättyy asia tavallisesti sillä, että he lopuksi pukeutuvat miesten vaatteihin ja alkavat niissä esiintyä.
Halu näytellä miestä ilmenee jo kristinuskon ensimäisen aikakauden hurskaassa legendamaailmassa ja useammalla kuin yhdellä sen ajan pyhistä naisista oli kiihkeä halu vapautua kodin tavoista ja seuraelämästä.
Sellaisen esimerkin tarjoo m.m. hieno roomalaisneiti Eugenia, jonka seikkailu kuitenkin päättyi tavalla, joka ei ole harvinainen, siten nim., että hänen, jouduttuaan pahaan pulaan miehisten rakkausjuttujensa tähden, täytyi turvautua luonnollisen sukupuolensa tarjoamiin apukeinoihin pälkähästä pelastuakseen.
Hän oli ylhäisen roomalaisen tytär. Hänen isänsä asui perheineen Aleksandriassa, missä oli niin kosolta filosofeja ja kaikenlaisia oppineita. Niin sai Eugeniakin erittäin huolellisen kasvatuksen ja hän mieltyi itse tieteeseen niihin määrin, että hän, kohta kun oli lapsenikänsä kuluttanut, kulki jokaisen filosofin, skolastin ja puhujan koulussa, kuin ylioppilas, jota tehdessään hänellä aina oli mukanaan kaksi siroa ikäistänsä poikasta. He olivat hänen isänsä vapautetun orjan poikia, jotka olivat kasvatetut hänen rinnallaan ja joiden täytyi ottaa osaa kaikkiin hänen opintoihinsa.
Ajan mukaan tuli tytöstä mitä ihanin neiti, ja hänen lapsuudentoverinsa, jotka molemmat, ihmeellistä kyllä, olivat nimeltään Hyazinthus, kasvoivat niinikään solakoiksi nuorukaisiksi, ja missä rakastettava Eugenia oli nähtävissä, siellä nähtiin myöskin aina hänen molemmilla puolillaan kummatkin Hyazinthukset solakoina ja soreina kulkevan hänen takanaan, sillä aikaa kuin heidän herrattarensa heihin selin kääntyneenä väitteli heidän kanssaan.
Ei ole yhdelläkään sinisukalla ollut kahta sopivampaa seuralaista, milloinkaan ei heillä ollut muuta mielipidettä kuin Eugeniallakin ja aina olivat he tietämisessä hänestä tuumaa jälessä, niin että hänellä aina oli oikeus puolellaan eikä hänen milloinkaan tarvinnut peljätä sanovansa jotain ymmärtämättömämpää kuin seurakumppaninsa.
Kaikki Aleksandrian kirjatoukat tekivät elegioja ja mieterunoja tästä runollisesta ilmiöstä ja kummankin Hyazinthin täytyi huolellisesti kirjottaa nämä värsyt kultaiselle taululle ja kantaa niitä hänen takanaan.
Joka puolelta vuodelta kävi hän vain kauniimmaksi ja oppineemmaksi, ja hän samoili jo kaikessa rauhassa uusplatonilaisen opin salaperäisiä ja eksyttäviä puistikolta, kun nuori prokonsuli Aquilinus häneen rakastui ja pyysi hänen isältään häntä vaimokseen. Mutta isä kunnioitti ja pelkäsi tytärtään niihin määrin, ettei hän roomalaisesta isänoikeudesta huolimatta uskaltanut tehdä tyttärelleen mitään ehdotuksia, vaan kehotti kosijaa itse toimimaan, vaikkakaan hänelle kukaan vävy ei ollut tervetulleempi kuin Aquilinus.
Mutta Eugeniakin oli jo ehtinyt salaa iskeä silmänsä Aquilinukseen, sillä tämä oli uljain, arvossapidetyin ja ritarillisin mies Aleksandriassa ja sitäpaitsi pidettiin häntä sekä henkevänä että hyväsydämisenä miehenä.
Kuitenkin otti hän vastaan rakastuneen konsulin rauhallisesti ja arvokkaasti, pergamenttikääröjen ympäröimänä ja Hyazinthien seistessä nojatuolin molemmin puolin. Toisella heistä oli yllään taivaansininen puku, toisella ruusunpunainen ja Eugenialla itsellään lumivalkea, ja heitä saattoi yhtä kernaasti luulla kolmeksi kauniiksi ja hennoksi pojaksi kuin kukoistavaksi neitoseksi.