Tämän tuomioistuimen eteen astui nyt miehekäs Aquilinus pukeutuneena yksinkertaiseen arvokkaaseen togaan. Hän olisi mieluimmiten halunnut tunnustaa rakkautensa yksinkertaisella ja sydämellisellä tavalla. Mutta kun hän näki, ettei Eugenia lähettänyt pois nuorukaisia, istuutui hän tuolille hänen eteensä ja esitti pyyntönsä harvoin ja miehekkäin sanoin, jota tehdessään hänen täytyi itseään tyynnytellä, sillä hän katseli päätään kääntämättä Eugeniaa ja näki tämän suuren ja rakastettavan sulon.
Eugenia hymyili tuskin huomattavasti eikä edes punastunut, sillä hänen tieteenharrastuksensa ja henkinen sivistyksensä olivat opettaneet hänet hillitsemään kaikki tavallisen elämän hennommat liikutukset. Hän otti sentähden ylleen vakavan, syvämielisen katsannon ja vastasi: "Sinun toivomuksesi saada minut vaimoksesi, oi Aquilinus, on minulle mitä suurimmaksi kunniaksi, mutta ei voi saada minua kuitenkaan menettelemään epäviisaasti; ja ajattelematonta olisi, jos me, toisiamme koettelematta, seuraisimme ensimäistä raakaa pyydettä. Ensimäinen ehto, joka tulevan puolisoni tulee täyttää, on se, että hän ymmärtää ja kunnioittaa minun henkisiä harrastuksiani ja pyrkimyksiäni ja ottaa niihin osaa. Niin ole tervetullut luokseni kilpailussa näiden nuoruudentoverieni kanssa, minun kerallani tutkimaan korkeimpia asioita. Silloin ei meiltä ole puuttuva tilaisuutta oppia näkemään olemmeko toisillemme luodut vai emmekö, ja jonkun aikaa kestäneen yhteisen henkisen harrastuksen jälkeen tunnemme toisemme niin tarkkaan kuin kahden jumalanluoman sopii, jotka eivät halua vaeltaa pimeydessä, vaan valossa."
Aquilinuksen sisässä alkoi jo salaa kuohua, mutta hän vastasi tähän korkealentoiseen puheeseen ylpeän rauhallisesti: "Jollen sinua tuntisi, Eugenia, en olisi sinua vaimokseni pyytänyt, ja minut tuntee suuri Rooma yhtä hyvin kuin tämä maakunta! Jollei sinun tietosi nyt jo riitä sinulle sanomaan mikä minä olen, niin pelkään, ettei se koskaan tule riittämään. Enkä minä ole tullut tänne uudelleen koulua käydäkseni vaan noutaakseni itselleni aviopuolison; ja mitä näihin kahteen poikaseen tulee, niin olisi, jos minulle soisit kätesi, ensimäinen toivomukseni, että heidät vihdoinkin laskisit luotasi ja antaisit heidät vanhemmilleen takaisin, jotta he voisivat heitä avustaa ja olla heille hyödyksi. Nyt pyydän, että annat minulle vastauksen, et oppineena, vaan todellisena naisena."
Nyt oli jo kaunis filosofi kuitenkin käynyt punaiseksi kuin purppurainen neilikka ja hän vastasi sykähtelevin sydämin. "Vastaukseni on pian annettu, sillä huomaan sinun sanoistasi, ettet minua rakasta, oi Aquilinus! Se olisikin minulle yhdentekevää, jollei olisi loukkaavaa valehdella jalosukuisen roomalaisen tyttärelle."
"Minä en valehtele milloinkaan", sanoi Aquilinus kylmästi. "Jääkää hyvästi!"
Eugenia käänsi päänsä pois vastaamatta tähän tervehdykseen, ja Aquilinus astui hitaasti talosta kotiansa kohti. Eugenia aikoi, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ottaa esille kirjansa, mutta kirjaimet tanssivat hänen silmissään ja Hyazinthien täytyi lukea hänelle ääneen, sillä aikaa kuin hän täynnänsä tulista suuttumusta ajatuksineen retkeili omilla teillään.
Sillä vaikka hän tähän päivään saakka oli pitänyt konsulia sinä miehenä, jonka hän mieluimmiten ottaisi puolisokseen, jos hänen kerran täytyi joku ottaa, niin oli konsuli nyt tullut hänelle ylipääsemättömäksi loukkauskiveksi.
Aquilinus puolestaan hoiti kaikessa rauhassa tehtäviään ja suri salaa omaa hulluuttaan, joka ei sallinut hänen unohtaa tuota koulumestarimaista kaunotarta.
Kului sitten lähes kaksi vuotta, joiden aikana Eugeniasta tuli jos mahdollista vielä merkillisempi ja todella loistava personallisuus, ja Hyazintheistäkin oli tullut kaksi vahvaa parrakasta nuorukaista. Vaikkakin joka suunnalla alettiin tätä kummallista menoa kaiheksia ja vaikka ihailevien epigrammien asemasta ruvettiin sepittämään ivallisia pilkkarunoja, ei Eugenia kuitenkaan saanut luopuneeksi henkivartijoistaan; sillä vielähän eli Aquilinus, joka oli tahtonut kieltää häntä niitä pitämästä. Aquilinus kulki levollisena tietään eikä näyttänyt enää sen koommin immestä välittävän, mutta hän ei katsonut ketään muutakaan naista, eikä enää kuultu hänen suunnittelevan muutakaan kosintaa, niin että häntäkin alettiin soimata siitä, että hän, korkea virkamies, edelleen eleli naimatonna.
Sitä enemmän varoi itsepäinen Eugenia lähettämästä luotaan pahennusta herättäneitä nuorukaisiaan, koska se saattaisi näyttää sovinnon merkiltä. Sitä paitsi viehätti häntä yleisen tavan ja julkisen mielipiteen uhalla tehdä tiliä teoistaan vain itselleen ja säilyttää näissä oloissa, jotka olisivat muille naisille olleet vaarallisia, jopa sietämättömiä, sydämessään tietoisuuden puhtaasta elämästä.