Tällaiset tavallisuudesta poikkeamiset olivat niihin aikoihin ilmassa.
Kuitenkaan ei Eugenia tuntenut itseään onnelliseksi eikä tyytyväiseksi; hänen seuralaisensa saivat filosofoida läpi taivaan, maan ja helvetin tullakseen taas äkkiä keskeytetyksi ja saadakseen tuntikaudet samoilla herrattarensa kanssa maita ja metsiä. Eräänä aamuna tahtoi hän ajaa maatilalle; hän ohjasi itse vaunuja ja oli mitä herttaisimmalla tuulella. Taivaalla loisti kirkas kevätpäivä ja ilma oli täynnä balsamintuoksuja. Hyazinthitkin iloitsivat Eugenian iloisuudelle. Niin ajoivat he pienen esikaupungin läpi, missä kristittyjen oli sallittu pitää jumalanpalvelustaan. He viettivät juuri pyhäpäivää; munkkiluostarin kirkosta kaikui hurskas laulu ja Eugenia pidätti hevosia kuunnellakseen ja hänen korviinsa sattuivat psalmin sanat: "Niinkuin naarashirvi vesilähteelle niin ikävöi minun sieluni, o Herra, sinun tykösi! Minun sieluni kaipaa elävää Jumalaa!"
Näiden sanojen kaikuessa, hartaiden ja nöyrien äänten laulamana, kävi hänen konstikas olentonsa äkkiä yksinkertaiseksi, hänen sydämeensä oli satutettu ja se näytti nyt tietävän mitä tahtoi, ja verkalleen sanaakaan puhumatta ajoi Eugenia edelleen maatilalle. Siellä pukeutui hän miesten vaatteihin, viittasi Hyazinthit luoksensa ja jätti maakartanon tapaamatta ketään palvelusväestä. Ja hän palasi takaisin luostarin luo, kolkutti portille ja esitti abotille itsensä ja seuralaisensa kolmena nuorena miehenä, jotka pyysivät tulla otetuiksi munkeiksi luostariin, erota maailmasta ja elää Jumalalle. Hän oli ottanut kaikesta niin hyvän selon ja osasi vastata niin täsmällisesti abotin tutkaileviin kysymyksiin, että abotti otti heidät kaikki kolme, joita hän piti hienoina ja ylhäisinä nuorukaisina, luostariin ja antoi heidän pukea ylleen hengellisen puvun.
Eugenia oli kaunis enkelimäinen munkki, ja oli nimeltään Veli Eugenius, ja Hyazinthitkin näkivät pyytämättään tulleensa muutetuiksi munkeiksi, he kun olivat jo aikoja sitten tottuneet menettelemään kaikessa naisellisen esikuvansa tahdon mukaan. Kuitenkaan ei munkkielämä ollut heistä hullumpaa, sillä he saivat nyt viettää päivänsä verrattomasti rauhallisemmin eikä heidän tarvinnut enää mitään tutkia ja he olivat muuten jo ennestään tottuneet mukautumaan kuuliaiseen elämäntapaan.
Veli Eugenius sitävastoin ei levähtänyt, vaan hänestä tuli kuuluisa munkki, jonka kasvot olivat kalpeat kuin marmori, jonka silmät hehkuivat ja jonka käytös oli kuin arkkienkelin. Hän käänti useita pakanoita, hoiti sairaita ja köyhiä, syventyi jumalansanaan, saarnasi äänellä, joka oli kultaisen kellon ja tuli abotin kuoltua valituksi hänen seuraajakseen. Niin oli nyt hento Eugenia seitsemänkymmenen munkin, pienen ja suuren, päämies.
Hänen näin pysyessä seuralaisineen kadonneena, oli hänen isänsä kysyttänyt orakelilta, mitä hänen tyttärestään oli tullut, ja tämä oli ilmottanut, että jumalat olivat vieneet Eugenian ja asettaneet hänet tähdeksi taivaalle. Pakanalliset papit tahtoivat täten kristityille osottaa heidänkin tahollaan tapahtuvan ihmeitä, tietämättä että juuri kristityillä oli heidän lintunsa satimessa. Jopa viitattiin erääseen tähteen, jolla oli kaksi pienempää rinnalla kulkijaa, muka uutena tähtikuvana, ja aleksandrialaiset seisoivat kaduilla ja talojensa harjoilla ja katselivat korkeuteen, ja moni, joka kerran oli nähnyt tytön katuja kulkevan ja muisti hänen kauneutensa, tositeolla rakastui tuohon tähteen ja kurkisti siihen kostein silmin, sen rauhallisena kulkiessa taivaan tummaa sineä.
Myöskin Aquilinus tähysi taivaisiin, mutta hän pudisti päätään eikä hän tahtonut saada selvyyttä asiassa. Sitä lujemmin uskoi kadonneen isä orakelin selitykseen ja tunsi itsensä siitä aika tavalla mairitelluksi sekä osasi pappien avulla järjestää niin, että Eugenialle pystytettiin kuvapatsas ja että hänelle osotettiin jumalallista kunnioitusta. Aquilinus, jonka viran puolesta täytyi antaa suostumuksensa, teki sen sillä ehdolla, että kuva tulisi aivan kadonneen näköiseksi; se oli helposti tehtävissä, sillä hänestä oli olemassa suuri joukko veistoksia ja rintakuvia, ja niin asetettiin hänen marmorinen kuvapatsaansa Minervan temppelin esisaliin, ja kelpasi se yhtä hyvin jumalien kuin ihmistenkin nähtäväksi, sillä se oli, huolimatta täydellisestä yhdennäköisyydestä kadonneen kanssa, ihanneteos sekä pään ja ruumiin asennon että vaatetuksen laskoksien puolesta.
Luostarin seitsemänkymmentä munkkia oli, saatuaan tietää tästä uutuudesta, kovasti suutuksissa sen voiton johdosta, joka täten oli pakanallisella taholla saatu, uuden jumalankuvan pystyttämisestä ja kuolevaisen naisen julkeasta palvelemisesta. Kiivaimmin panettelivat he naista itseään muka maankulkijana ja petollisena ilveilijänä ja he melusivat päivällisen aikaan aivan tavattomasti. Hyazinthit, joista oli tullut kaksi nöyrää pientä pappismiestä ja jotka pitivät abotin salaisuuden haudattuna povessaan, katselivat tätä merkitsevästi, mutta hän viittasi heitä olemaan vaiti ja panetteli ja melusi hänkin muiden mukana rankaisuksi entiselle pakanalliselle ja syntiselle itselleen.
Mutta keskiyön aikaan nousi Eugenia vuoteeltaan, otti käteensä vahvan vasaran ja lähti hiljaa luostarista särkemään omaa kuvaansa. Helposti löysi hän loistavan marmorisen kaupunginosan, missä temppeli ja yleiset rakennukset sijaitsivat ja missä hän itsekin oli viettänyt nuoruutensa ajan. Ketään ei näkynyt liikkeellä tässä mykässä kivisessä kaupungissa; juuri kun nuori munkki astui ylös temppelin portaita, kohosi kuu yli kaupungin pimennon ja heitti päivänheleän valon temppelin etusalin pylväskäytäviin. Silloin näki Eugenia kuvansa; valkean kuin vastapudonnut lumi, ihmeellisen ihanan ja kauniin, olkapäät sirosti alasvaluvan vaipan peitossa, silmät täynnä pyhää intoa uneksien kaukaisuuteen tähyilevinä ja suu keveässä hymyssä.
Uteliaana astui kuvan luo kristitty nainen vasara kohotettuna kädessään; mutta suloinen vavistus värisytti hänen sydäntään, kun hän näki kuvan koko loistossaan; vasara vaipui alas ja hän iloitsi sydämessään nähdessään edessään oman muinaisen olentonsa. Katkera kaipuu valtasi hänet sitten, hänestä tuntui kuin olisi hän karkotettu kauniimmasta maailmasta ja kuin hän nyt ilottomana varjona harhailisi tyhjyydessä; sillä vaikka taiteilija oli kuvasta tehnyt ihannekuvan, esitti se juuri sentähden Eugenian alkuperäisintä sisintä olemusta, jonka hänen tieteelliset harrastuksensa olivat kätkeneet näkyvistä, ja hän tunsi nyt eräänlaista ylevää turhamaisuutta tuntiessaan siinä paremman itsensä kuunvalon lumoavassa loistossa. Hänen oli, kuin olisi hän, puhuaksemme uudenaikaiseen tapaan, pelannut väärillä korteilla.