Äkkiä kuului reippaita miehenaskelia; Eugenia kätkeytyi vaistomaisesti pylvään varjoon ja näki Aquilinuksen korkean vartalon astuvan esiin. Eugenia näki, kuinka hän asettui patsaan eteen, katseli sitä kauvan ja lopulta laski kätensä sen kaulaan painaakseen keveän suutelon marmorisille huulille. Sitten kääriytyi hän mantteliinsa ja kulki hitaasti pois katsoen useamman kerran taakseen hohtavaa kuvaa. Eugenia vapisi niin, että hän itse sen huomasi; suuttuneena astui hän uudelleen kuvan eteen vasara koholla tehdäksen lopun tästä synnillisestä pilasta; mutta sen sijaan että hän olisi lyönyt rikki sen kauniin pään, painoi hänkin, kyyneliin puhjeten, suudelman sen huulille ja kiiruhti pois, sillä hän kuuli yövahdin askelten lähestyvän. Aaltoilevin povin hiipi hän kammioonsa eikä nukkunut sinä yönä ennenkuin auringon noustessa, ja aamurukouksen aikana uneksi hän nopeassa vaihtelussa asioista, jotka olivat rukouksesta sangen kaukana.
Munkit kunnioittivat abotin unta pitäen sitä hartauden harjottelusta johtuvan yövalvonnan seurauksena. Mutta lopulta näkivät he itsensä pakotetuiksi murtautumaan Eugenian makuukammioon, sillä hänelle oli tarjolla aivan erikoinen tehtävä. Muuan ylhäinen leski, jonka kerrottiin makaavan sairaana kristillisen avun tarpeessa, oli lähettänyt häntä noutamaan pyytääkseen abotti Eugeniuksen hengellistä puolestapuhumista ja neuvoa, hän kun jo kauvan aikaa sitten oli oppinut kunnioittamaan hänen toimintaansa ja hänen olentoaan. Munkit eivät tahtoneet menettää tätä tilaisuutta vallotukseen, mikä kirkolle täten oli tarjolla, ja herättivät Eugenian. Puolittain hämmennyksissä ja posket punottavampina kuin pitkään aikaan tätä ennen lähti hän matkaan, mietiskellen enemmän aamuista untaan ja viimeöistä pylväskäytävää kuin sitä tehtävää, joka oli hänen suoritettavanaan. Hän astui pakanallisen lesken taloon ja vietiin hänen huoneeseensa sekä jätettiin siellä kahden kesken hänen kanssaan. Kaunis, tuskin kolmenkymmenen vuotias nainen makasi leposohvalla pitkänään, mutta ei sairaana ja vaivaisena, vaan ylpeydestä ja elämänhalusta loistavana. Tuskin saattoi hän pysyä hiljaa ja rauhallisena, kunnes luuloteltu munkki oli hänen toimestaan istunut aivan hänen lähelleen; sitten tarttui hän munkin molempiin valkeihin käsiin, painoi päänsä niiden yli ja peitti ne suudelmilla. Eugenia, jonka ajatukset olivat muualla, ei ollut huomannut naisen kevytmielistä ulkonäköä vaan piti hänen menettelyään nöyryyden ja hengellisen antautumisen merkkinä eikä häntä sentähden estellyt. Tästä rohkaistuneena kääri pakananainen käsivartensa Eugenian kaulaan, luullen syleilevänsä nuorta ja kaunista munkkia. Lyhyesti, ennen kuin Eugenia tiesi tämän taivaallista tunsi hän itseään intohimoisesti puristettavan ja suunsa peitettävän rajuilla suudelmilla. Hämmästyneenä havahtui hän vihdoin hajamielisyydestään, mutta kului aikaa, ennen kuin hänen onnistui päästä irti tuosta hurjasta syleilystä ja nousta seisaalleen.
Mutta silloin alkoi pakanallisen saatanan kieli liikkua; myrskyisin sanoin ilmotti pakanatar luulotellulle abotille rakkautensa ja kaipuunsa ja koetti kaikin tavoin hänelle todistella, että hänen kauneutensa ja nuoruutensa velvollisuus oli tyydyttää hänen kaipuunsa, ja että hän juuri sentähden oli noudattanut hänet tänne. Sen ohella teki hän uusia hyökkäyksiä ja suloisia viettelyksiä, niin että Eugenian oli vaikea torjua hänet luotaan, mutta lopulta abotti kuitenkin rohkaisi mielensä ja luki hänelle lakia hehkuvin silmin sekä ilmotti hänelle niin voimakkain manauksin kuin munkille on mahdollista, että jumalansana jo tunsi hänen huonon tuumansa epäonnistumisen, saman jota Potifarin vaimo ja niin moni muu oli yrittänyt. Pakananainen hyökkäsi kuin tiikeri Eugenian kimppuun, sulki hänet vielä kerran syliinsä kuin rautaisin käsivarsin, veti hänet mukanansa vuoteeseen ja päästi samalla sellaisen kiljunnan, että palvelijattaret syöksyivät joka taholta huoneeseen.
"Auttakaa! Auttakaa!" huusi hän, "tämä mies tahtoo tehdä minulle väkivaltaa", ja samassa laski hän vapaaksi Eugenian, joka peloissaan ja säikähdyksissään kavahti jalkeille.
Ohi juoksevat naiset alkoivat pian kirkua vielä kauheammin kuin heidän emäntänsä ja huusivat mieshenkilöitäkin paikalle. Eugenia ei säikähdyksestä saanut sanaa suustaan, vaan pakeni talosta täynnänsä häpeää ja inhoa joukon melun ja sadatusten seuraamana.
Nyt ei pirullinen leski kammonut juosta oikopäätä suuren kansajoukon seuraamana konsuli Aquilinuksen luo muka valittamaan munkin häpeällisestä menettelystä. Hän kertoi, kuinka munkki oli pyhänä miehenä tullut hänen taloonsa tungetellen ensin käännytyshankkeineen ja sitten, niiden epäonnistuttua, yrittäen riistää häneltä hänen kunniansa. Kun koko hänen seurueensa todisti hänen puheensa todeksi, antoi vihastunut Aquilinus sotaväen heti ottaa luostarin haltuunsa ja tuoda abotin ja munkin hänen luokseen, jotta hän saisi tuomita.
"Näinkö te alatte toimintanne, te kurjat teeskentelijät?" puhui hän heille ankaralla äänellä. "Oletteko jo niin röyhkeitä, että te, joiden olemassaolo hädin tuskin suvaitaan, loukkaatte meidän naistemme kunniaa ja hiivitte ympäri kuin raivoisat sudet? Onko teidän mestarinne, jota minä kunnioitan enemmän kuin teitä, te valehtelijat, opettanut tai sallinut sellaista? Ei suinkaan! Te olette kurjia raukkoja, jotka olette ottaneet itsellenne väärän nimen voidaksenne kaikessa rauhassa palvella pahetta! Puolustautukaa, jos voitte, syytöstä vastaan!"
Häpeämätön leski uudisti nyt, ulkokullaisten huokausten ja kyynelten keskeyttämänä, valheellisen kertomuksensa. Kun hän oli lopettanut ja jälleen sievästi kääriytynyt viittaansa, katselivat munkit pelolla toisiaan ja abottiaan, jonka viattomuutta he eivät epäilleet, ja he korottivat yhteisesti äänensä torjuakseen valheellista syytöstä. Mutta sekä lesken palvelijat että useat naapurit ja ohikulkijat, jotka olivat nähneet abotin häpeissään ja peloissaan pakenevan talosta ja jotka siis pitivät häntä syyllisenä, todistivat nyt toinen toisensa perästä ja äänekkäästi tehdystä häpeällisestä teosta niin että munkki-parkain puhe hukkui kokonaan tähän yleiseen kirkunaan.
He katselivat nyt epäluulolla abottiinsa ja hänen nuoruutensa tuntui monelle harmaaparralle heidän keskuudessaan antavan epäilyksiä. He huusivat, että jos hän oli syyllinen, niin olisi Jumala hänet rankaiseva, niin kuin hekin nyt antoivat hänet maallisen tuomarin käsiin.
Kaikkien katseet suuntautuivat nyt Eugeniaan, joka seisoi yksin ihmisjoukon keskellä. Hän oli maannut itkien kammiossaan, kun häntä ja munkkeja tultiin noutamaan ja oli nyt kaiken aikaa seisonut alas luoduin silmin ja munkkikaapu syvään pään yli vedettynä sekä oli mitä surkeimmassa tilassa; jos hän säilytti syntyperänsä ja sukupuolensa salaisuuden, niin täytyi hänen alistua väärän syytöksen alle, ja jos hän ne tunnustaisi, niin nousisi myrsky luostaria vastaan voimakkaampana kuin ennen ja sitä uhkaisi varma perikato, sillä luostari, jolla abottina oli kaunis nuori nainen, saisi luonnollisesti osakseen pahansuovan pakanamaailman pilkan ja halveksunnan. Tätä pelkoa ja epävarmuutta ei hän olisi tuntenut, jos hänellä, munkkikielellä puhuen, olisi ollut puhdas sydän; mutta sitten viime yön oli epätietoisuus saanut sijan hänen mielessään, ja onneton kohtaus synnillisen lesken kanssa oli saattanut hänet vielä enemmän sekaannuksiin, niin ettei hänellä enää ollut rohkeutta esiintyä päättäväisesti.