(Ps. 55. 7.)
Luostari oli korkealla vuorella ja sen muurit loistivat kauvas yli seudun. Mutta sen sisällä oli naisia, enemmän tai vähemmän kauniita, jotka kaikki ankaria sääntöjä seuraten palvelivat Herraa ja hänen neitseellistä äitiään.
Kauneimman nunnan nimi oli Beatrix ja hänelle oli uskottu lukkarintoimi. Ollen erittäin siro vartaloltaan, teki hän mitä kauneimmalla tavalla tehtävänsä, piti huolta kuorosta ja alttarista, kulki sakaristossa ja soitteli kelloja ennen aamuruskon syttymistä ja iltatähden noustessa.
Mutta hän katseli myöskin usein kostein katsein kauvas sinertävälle kedolle; hän näki aseiden kiiltävän, kuuli metsästä jahtimiehen torventoitotuksen ja miesten huutoja, ja hänen sydämensä täyttyi kaipuusta maailmaan.
Kun hän ei enää voinut ikäväänsä kukistaa, nousi hän kerran vuoteeltaan kuutamoisena kesäkuun yönä, pani jalkaansa uudet lujat kengät ja astui matkavalmiina alttarin luo. "Olen sinua jo useat vuodet uskollisena palvellut", sanoi hän Neitsyt Marialle, "mutta ota nyt takaisin avaimesi, sillä minä en voi enää kestää sydämeni paloa!" Ja hän laski avaimensa alttarille ja lähti luostarista. Hän astui alas vuoren yksinäistä rinnettä laaksoon ja saapui siellä tammimetsän keskellä tienhaaraan, missä hän, epätietoisena, mille suunnalle kääntyisi, laskeutui lähteen ääreen, joka oli ohikulkevia varten hakattu kiveen ja varustettu istuimella. Siinä istui hän, kunnes aurinko nousi, ja hän tuli märäksi laskeutuvasta kasteesta.
Sitten kohosi päivä puidenlatvojen yli ja sen ensimäiset säteet sattuivat metsätiellä muhkeaan ritariin, joka tuli täysissä varustuksissaan ypöyksin ratsastaen. Nunna tähyili häneen kauniine silmineen niin hyvin kuin voi eikä jättänyt mitään tarkkaamatta tästä miehekkäästä ilmestyksestä; mutta hän pysyi niin hiljaa, ettei ritari olisi häntä nähnyt, jollei kaivon vedenkohina olisi sattunut hänen korviinsa ja kääntänyt hänen silmiänsä sinne päin. Kohta kurkottausi hän lähteelle päin, nousi hevosensa seljästä sitä juottaakseen, sekä tervehti sitä tehdessään kunnioittavasti nunnaa. Ritari oli ristiretkeilijä, joka oltuaan kauvan poissa palasi nyt yksinään kotia menetettyään kaiken väkensä.
Huolimatta kunnioituksestaan ei ritari voinut kääntää silmiään Beatrixin kauneudesta, eikä nunnakaan puolestaan välttänyt sotilaan katsetta, vaan tarkasteli häntä niinkuin alussakin; sillä siinähän hänellä nyt oli edessään melkoisen suuri osa sitä maailmaa, jota hän jo niin kauvan oli kaikessa hiljaisuudessa ikävöinyt. Kuitenkin loi hän äkkiä kainostellen silmänsä maahan. Lopulta kysyi ritari, minne hän oli matkalla ja saattoiko hän häntä jotenkin palvella. Ritarin sanojen kaiku havahdutti nunnan; hän katsoi kuitenkin ritaria silmiin, ja hänen katseidensa huumaamana tunnusti hän karanneensa luostarista saadakseen nähdä maailmaa, mutta sanoi jo pelkäävänsä ja olevansa kokonaan neuvoton siitä mihin nyt kääntyä.
Ritari, joka ei ollut mikään jöröjukka, nauroi sydämensä pohjasta ja tarjoutui saattamaan hänet toistaiseksi jollekin hyvälle tielle, jos hän uskoisi itsensä hänen seuraansa. Hänen linnansa, lisäsi ritari, ei ollut kauvempana kuin päivänmatkan päässä täältä; siellä voisi hän, jos hänellä siihen on halua, turvassa tehdä valmistuksiaan ja vasta järkevän harkinnan jälkeen lähteä avaraan ja ihanaan maailmaan.
Vastaamatta, mutta kuitenkin vastustamatta antoi Beatrix, edelleen hiukan vavisten, nostaa itsensä hevosen selkään; ritari hyppäsi hänen jälessään, ja punastuva nunna edessään ratsasti hän iloisesti halki metsien ja ketojen.
Kahden- tai kolmensadan hevosenpituuden matkan istui Beatrix suorana ja tähyili lakkaamatta etäisyyteen sekä piti kättään sydäntään vasten. Mutta pian olivat hänen kasvonsa kääntyneet ritarin rintaa kohti ja ne ottivat vastaan ne suudelmat, jotka sotaherra suulle painoi; ja vielä noin kolmensadan askeleen päässä vastasi nunna niihin niin kiihkeästi, kuin jos hän ei milloinkaan olisi soitellut luostarinkelloja. Näin ollen eivät he nähneet mitään siitä maasta ja valosta, jonka läpi he ajoivat, ja nunna, joka oli niin kaivannut avaraan maailmaan, sulki nyt silmänsä sen edessä rajottuen vain siihen pieneen alaan, jonka hevonen saattoi kantaa selässään.