Wonnebold, ritari, ajatteli tuskin hänkään isänsä linnaa, kun hän jo näki sen tornien kuunvalossa loistavan edessään. Mutta linnan ympärillä oli hiljaista ja vielä hiljaisempaa oli siellä sisällä eikä mistään näkynyt valoa tuikkivan. Wonneboldin isä ja äiti olivat kuolleet ja kaikki palvelusväki oli lähtenyt linnasta lukuunottamatta ikivanhaa linnanvoutia, joka koputuksen jälkeen ilmestyi lyhtyineen ja oli melkein kuolla ilosta nähdessään ritarin vaivalla avatun portin edessä. Kuitenkin oli vanhus, iästään huolimatta, yksin pitänyt linnan asuttavassa kunnossa ja ritarin makuuhuone oli kaiken aikaa ollut valmis siltä varalta, että hän voisi heti levätä matkansa jälkeen milloin hyvänsä hän palaisi. Siellä lepäsi nyt Beatrix hänen kanssaan ja tyydytti sydämensä kaipuun.
Kumpikaan ei enää ajatellut toisestaan erota ja Wonnebold avasi äitinsä lippaat. Beatrix pukeutui hänen loistaviin pukuihinsa ja koruihinsa, ja niin elivät he edelleen ilossa ja riemussa. Beatrixilla ei ollut mitään oikeuksia eikä nimeä ja hänen rakastettunsa kohteli häntä orjattarenaan, mutta ei hän muuta toivonutkaan.
Kerran poikkesi eräs vieras paroni linnaan, joka taasen oli täynnä palvelusväkeä, ja hänen kunniakseen pidettiin komeat kemut. Lopuksi rupesivat herrat noppapelille, jonka kestäessä linnanherra voitti niin paljon ja alinomaa, että hän onnensa huumauksessa ja ylenmääräisessä luottamuksessa siihen uskalsi peliin parhaansa mitä hänellä oli, nimittäin kauniin Beatrixin pukuineen päivineen vanhaa yksinäistä vuorilinnaa vastaan, jonka hänen vastustajansa hymyillen asetti peliin.
Beatrix, joka oli halulla seurannut peliä, kalpeni, eikä syyttä; sillä seuraava heitto jätti jo uhmailijan pulaan ja lahjotti paronille voiton.
Tämä ei vitkastellut, vaan lähti heti liikkeelle suloisine voittoineen ja seurueineen; tuskin sai Beatrix aikaa kätkeä onnettoman nopan povelleen, kun hänen jo täytyi kyyneliä vuodattaen seurata armotonta voittajaa.
Kun pieni seurue oli hetken aikaa ratsastanut, saapui se kauniiseen nuoreen metsikköön, jonka halki juoksi kirkas puro. Kuin kevyt, vihreä silkkinen telttavaate leijuivat hennot lehvät korkeudessa kuin hopeisten solakoiden lipputankojen kannattamana; ja kesäpäivä loisti metsän yllä. Täällä tahtoi paroni saaliineen levätä. Hän käski väkensä kulkea kappaleen matkaa eteenpäin ja laskeutui Beatrixin keralla alas vihreälle nurmikolle sekä koetti hyväilyillä saada hänet suostumaan itseensä.
Mutta Beatrix oikaisi itsensä ylpeänä ja heittäen leimuavan katseen paroniin sanoi hän, että tämä kyllä oli voittanut hänen olentonsa, mutta ei hänen sydäntään, joka ei ollut voitettavissa vanhaa linnarähjää vastaan. Jos hän oli mies, pitäisi hänen uskaltaa jotain enemmän sen puolesta. Jos paroni uskaltaisi henkensä peliin, suostuisi hän heittämään noppaa sydämestään, joka kuuluisi paronille, jos hän voittaisi, ikuisiksi ajoiksi; mutta jos hän itse voittaisi, niin olisi paronin henki hänen käsissään ja hän saisi taasen täyden vapautensa.
Tämän sanoi hän täydellä todella ja katsoi sitä sanoessaan paroniin niin ihmeellisesti, että tämän sydän nyt vasta alkoi jyskyttää ja hän katseli hämillään Beatrixia. Entistään kauniimmalta näytti hän paronin silmissä, kun hän hiljaisella äänellä, kysyvin katsein jatkoi: "Kuka tahtoisi rakastaa ilman vastarakkautta ja kuinka voi nainen rakastaa miestä, jonka rohkeudesta hän ei ole vakuutettu? Antakaa minulle miekkanne, ottakaa noppa käteenne ja uskaltakaa heitto, niin olemme me kuuluvat toisillemme kuin kaksi rakastavaista!" Ja hän painoi samalla povessaan lämminneen norsunluisen nopan paronin käteen. Hurmaantuneena antoi tämä Beatrixille miekkansa perineen ja heitti kohta yksitoista silmää yhdellä heitolla.
Sen jälkeen tarttui Beatrix noppaan, puisteli sitä, salaa huokaisten pyhän Marian, Jumalan äidin, puoleen, voimakkaasti ontossa kädessään ja heitti kaksitoista silmää, joilla hän siis voitti.
"Minä lahjotan teille elämänne!" sanoi hän, kumarsi juhlallisesti paronille, kokosi hameenliepeensä yhteen, otti miekan kainaloonsa ja riensi nopeaan siihen suuntaan, josta oli tullut. Mutta kun hän oli päässyt hämmästyneen herran silmien edestä, ei hän, varovainen kun oli, kulkenut enää samaan suuntaan, vaan kiersi metsikön, astui siihen uudelleen ja kätkeytyi tuskin viidenkymmenen askeleen päähän paronista puunrunkojen taakse, jotka toisiinsa kietoutuneina riittivät tällä etäisyydellä hät’hätää kätkemään neuvokkaan naisen. Hän pysyi aivan hiljaa; vain yksi päivänsäde lankesi hänen kaulallaan olevaan jalokiveen, niin että se hänen tietämättään välkkyi puiden läpi. Paronikin näki sen loisteen ja katseli sitä hajamielisyydessään hetken. Mutta hän piti sitä kiiluvana kastepisarana eikä kiinnittänyt siihen enempää huomiota.