Lopulta havahtui hän kuitenkin tylsyydestään ja puhalsi voimakkaasti jahtitorveensa. Kun hänen väkensä oli saapunut paikalle, hyppäsi hän hevosensa selkään ja lähti ajamaan paennutta takaa saadakseen hänet uudelleen haltuunsa. Kului runsas tunti ennenkuin ratsastajat palasivat ja samosivat hiljalleen ja nyreissään tammimetsän läpi, tällä kertaa siellä viipymättä. Niin pian kuin Beatrix piilopaikastaan näki tien olevan vapaan, nousi hän ja lähti kulkemaan kotia kohti säästelemättä hienoja kenkiään.
Wonnebold oli sillävälin viettänyt varsin tukalan päivän katumuksen ja vihan vallassa ja hän tunsi häpeävänsä sitä, että oli niin kevytmielisesti menettänyt rakastettunsa, samalla kuin hänelle kävi selväksi, kuinka suuresti hän tietämättään oli häntä rakastanut ja että hän tuskin saattoi elää ilman häntä. Kun Beatrix sitten äkkiä seisoi hänen edessään, levitti Wonnebold, ennenkuin hän vielä ehti lausua julki hämmästyksensä, käsivartensa häntä kohti ja Beatrix puolestaan riensi ritarin syliin ilman valituksia ja nuhteita. Wonnebold nauroi ääneen kuullessaan rakastettunsa kertomuksen hänen sotajuonestaan ja hänen uskollisuutensa liikutti ritaria, sillä paroni oli sangen komea ja kaunis nuoriherra.
Uusien onnettomien sattumien varalta teki Wonnebold kauniin Beatrixin oikeaksi puolisokseen kaikkien säätyveljiensä ja omaistensakin silmissä, niin että hänestä nyt tuli oikea ritarinrouva, joka etsi vertaistaan niin hyvin metsästysretkillä, pidoissa ja tansseissa kuin alamaisten silmällä-pidossa ja kirkon herrainistuimilla.
Vuodet vierivät vaihdellen toinen toisensa jälkeen, ja kun kaksitoista syksyn satoa oli korjattu, oli hän synnyttänyt puolisolleen kahdeksan poikaa, jotka kasvoivat kuin nuoret hirvet.
Kun vanhin oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta, nousi Beatrix eräänä syysyönä Wonneboldinsa vierestä tämän tietämättä, laski huolellisesti kaiken maallisen omaisuutensa niihin lippaihin, joista hän kerran oli sen ottanut, sulki lippaansa ja asetti avaimet nukkuvan puolisonsa viereen. Sitten astui hän paljain jaloin poikiensa vuoteiden ääreen ja suuteli keveästi kutakin heistä; lopuksi meni hän uudelleen miehensä vuoteen luo, suuteli häntäkin, ja nyt vasta leikkasi hän pitkän tukkansa, puki taas ylleen tumman nunnanpuvun, jonka hän oli huolellisesti säilyttänyt, ja niin jätti hän salaa linnan ja vaelsi syysyön vinkuvassa tuulessa ja pudonneiden lehtien kahistessa jalkain alla siihen luostariin, josta hän muinoin oli paennut. Lepäämättä nypläsi hän sormin rukousnauhaansa ja ajatteli mennyttä elämäänsä.
Niin kulki hän lakkaamatta, kunnes hän seisoi uudelleen luostarinportin edessä. Hänen koputettuaan tuli vanhentunut portinvartijatar hänelle avaamaan ja tervehti häntä tyynesti nimeltä, ikäänkuin Beatrix olisi ollut poissa vain puolentunnin ajan. Beatrix kulki nunnan ohi kirkkoon, heittäytyi polvilleen pyhän Neitsyen alttarin eteen ja Maria alkoi puhua hänelle sanoen: "Oletpa viipynyt poissa jo pitkän ajan, tyttäreni! Olen kaiken aikaa hoitanut sinun lukkarintointasi; mutta nyt olen iloinen, että olet täällä ja otat jälleen avaimet haltuusi."
Neitseen kuva kumartui hiukan ja ojensi avaimet Beatrixille, joka tästä suuresta ihmeestä iloisesti hämmästyi. Hän ryhtyi heti toimittamaan virkaansa, ja kun kello soi päivälliselle, lähti hän ruokapöytään. Useat nunnista olivat tulleet vanhoiksi, toiset olivat kuolleet, toisia oli tullut sijalle ja toinen abbedissa istui ylinnä pöydässä; mutta kukaan ei huomannut, mitä Beatrixille, joka istui tavalliselle paikalleen, oli tapahtunut; sillä Neitsyt Maria oli nunnan omassa hahmossa esiintynyt kaiken ajan hän sijassaan.
Kun sitten noin kymmenen vuotta oli kulunut, viettivät nunnat suurta juhlaa ja sopivat, että kukin heistä antaisi Jumalan Äidille jonkun lahjan ja että kukin valitsisi sen hienoimman vaistonsa mukaan. Niin kutoi eräs kalliin kirkkolipun, toinen alttaripeitteen, kolmas messupuvun. Eräs heistä runoili latinalaisen kiitoslaulun, toinen sävelsi sen, kolmas piirsi ja kirjotti rukouskirjan. Se joka ei mitään muuta osannut tehdä kutoi Kristuslapselle uuden paidan ja kyökkärisisar leipoi hänelle vadillisen hedelmätorttuja. Ainoastaan Beatrix ei ollut tehnyt mitään valmistuksia, sillä hän oli hiukan väsynyt ja eli ajatuksineen enemmän menneisyydessä kuin nykyisyydessä.
Kun juhlapäivä sitten vaikeni eikä hän tuonut esiin mitään lahjaa, kummastelivat toiset nunnat suuresti ja nuhtelivat häntä siitä, niin että hän suruissaan asettui syrjään, kun kukilla kaunistetussa kirkossa kaikki nuo kauniit lahjat asetettiin alttarin eteen nunnien kiertäessä juhlakulussa kirkon ympäri, kellojen soidessa ja vihkisavun noustessa pilvenä ilmaan.
Samaan aikaan kun nunnat juuri alkoivat laulaa ja soittaa, ratsasti vanha ritarismies kahdeksan kuvankauniin asestetun nuorukaisen keralla tietä pitkin, kaikki uljaiden hevosten selässä, ja yhtä monen ratsastavan knaapin seuraamana. He olivat Wonnebold poikineen, joita viimemainittuja heidän isänsä saattoi valtakunnan armeijaan.