JULIA. Mitä nä'en? Kultaa! Tuhat kiitosta! Paljon kiitoksia! hyvä rouva. Te olette laupias ja armollinen; tietäkää sitte, että olen niitä ihmisiä, joiden savu ei nouse uunin-piipusta, mutta, ikäänkuin syksyn utu, honkien latvoista, ja jotka makaavat sammalilla kettujen ja tetrien kanssa!
NEITSY. Kettujen ja tetrien kanssa! Hyvin ihastuttavaa! Varmaankin olette sitä joukkoa, joka nyt asuskelee tuolla toisella puolella rajaa. Tulkaat tänne! Minussa löydätte hyvän ystävän!
JULIA. Ei, hyvä rouva, ei! Täällä on silmä terävämpi, ja käsi aina valmis pyssyn hanaa jännittämään.
NEITSY. Se on tosi! Mutta minä tahdon tulla teille, enkä suinkaan tyhjillä käsillä.
JULIA. Ah! silloin armon aurinko pilkistäisi meihin hyljätyihin ihmisiin. Mutta tulkaa yöllä; sillä huomen-aamuna lähdemme pois. Saisittekin nähdä juhlan, jota mielimme viettää.
NEITSY. Juhlan? Oivallisesti! Mutta minkä juhlan?
JULIA. Meillä pidetään kihlajaiset, sillä Gaurila Durak, päämies Mustan-meren rannoilta, naipi päämiehemme tyttären! Vieraita on tullut joka ilman haaralta ja lahjoja on laitettu joka heimokunnastamme.
NEITSY. Ah, kuinka ihastuttavaa. Niin, minä tulen katsomaan juhlaanne.
Mutta sanokaa, milloin ja missä?
JULIA. Kuulkaa, hyvä rouva! tunnetteko metsässä, puolen tunnin matkaa täältä, kallion, jota nimitetään Kissan kiveksi?
NEITSY. Tunnen kylläkin.