HILMA. Voipi niinkin olla; mutta lukea ei ole sama kuin pelata kometiaa.
NEITSY. Onpa niinkin. Kun joku haastaa, niin täytyy lukea samaten kuin hän on haastanut. Niin tekevät suuret puhelijat; he matkittavat kaikkia ääniä, ukkojen, naisien, lapsien, myöskin henkien, ja väikkyvät edes takaisin ilmassa, vaikka istuvat hiljaa.
HILMA. Ho, se lienee hyvin rattoisaa!
NEITSY (nousee ylös). Voi sinua tyttö hölmöä! Anna tänne! (Ottaa häneltä kirjan.) Ja kuuntele tarkkaan! (asetaiksen keskelle teateria ja lukee kimakalla äänellä, liikuttaen ruumistansa ja jäseniänsä naurettavalla tavalla:)
Suolaheinä suolta tuotu,
Apilas ja rautalehti,
Aina aivan estelevät
Noidan juonet, noidan tuumat.
Pyhä Mikko miekkoinensa,
Kolumpakin kissoillensa,
Sinut aina suojelkohon,
Talot, tuvat varjelkohon!
HILMA. Oivallisesti, täti kulta! Mutta nyt ei täti kuitenkaan voi hypätä ilmaan niin, että pää lakeen koskee, eikä täti viinaakaan taida tahtoa.
NEITSY. Kuinka on mahdollista olla niin typerä, niin yksinkertainen?
Tunnoton olento! sinun nimesi pitäisi olla mikä tahansa, vaan ei
Hilma; sillä Hilma Roile oli ylpeä tyttö, jolla oli ihanuuden-tunto ja
kauneuteen rakkaus.
HILMA. Mutta, täti-kulta, pitäisikö minun sitte, niinkuin Hilma Roile, rakastua merirosvoon ja nostaa kapinaa hallitusta vastaan?
NEITSY. Pidä suusi kiini! Me pienet ihmiset emme tohdi emmekä voi apinoida muinais-ajan jättiläisiä; mutta ihanuutta ja rakkautta he meille tarjoavat. Ja kuinka sinä uskallat, pieni tyttö, antaa sanan rakastua tulla huulillesi? Elä koskaan enää anna minun semmoista kuulla! (Pyssyn pamauksia kuuluu kaukaa.) Mitä kummia? Pyssyn pamauksia kuului kaukaa! Kyllä oli pyssyn pamauksia. (Hilmalle.) Tahi kuinka, etkö sinä kuullut?
HILMA (nousee ylös). Kuulin.