WILHO. Eipä voi palatakaan. Hän on lähtenyt metsään mustalais-häitä katsomaan toisella puolen rajaa.
HILMA. Jutteletteko minulle satuja?
WILHO. Se on pelkkä tosi. Tuon asian olen minä niin toimittanut, ja kahteen tuntiin tätinne ei suinkaan tule kotiin.
HILMA. Jumalani! Ihan yksinään — yönaikana — jos joku vahinko tapahtuu hänelle! Kuinka te olette voineet sitä tehdä?
WILHO. Ah, Hilmaseni, elkää minua toruko! Kuinka te sitä voitte tehdä? Kuinka minä kauemmin olisin voinut kärsiä tuskaa, olla niin likellä teitä, ja olla näkemättä teitä, haastamatta teidän kerallanne, sanomatta: minä rakastan teitä!
HILMA. Ah! useasti olen minäkin teitä muistellut. Niin — miksipä sitä salaisin? Niin pian kuin olin yksinäni, en muuta muistellut kuin teitä; kun jonkun kerran sain tilaisuutta olla yksinäni kävelemässä, etsin minä suloisista paikoistani aina jotakin jonka tahdoin näyttää teille ensin, vaikka en luullut koskaan siihen tilaisuutta saavani.
WILHO. Oi, armas Hilmaseni! Te haastatte niin surullisella äänellä; minulla sitä vastoin on nyt enemmän toivoa kuin muulloin milloinkaan.
HILMA. Ja mistä te olette saaneet tämän toivon?
WILHO. Setäni on antanut suostumuksensa meidän liittoomme; ja jos nyt uskaltaisin kääntyä teidän tätiinne — —
HILMA. Ah! mitä se hyödyttäisi? Niin, sen voin jo edeltäpäin sanoa: ei muuta, kuin rukkaset. Viha teidän setänne ja minun tätini välillä — —