URHONEN. Ah Jumalani! En minä puhu miltäkään kannalta. Minä en puhu ensinkään.
TUNTURI (yhä enemmin kiivastuen). Vielä kerran, odotteletteko Juliaa?
URHONEN. Niinpä niin, armollinen herra.
TUNTURI. Ja mitkä teillä tunnus-sanat ovat?
URHONEN. "Nyt on pöllö lentänyt tiehensä, kuningatar astunut sisään."
TUNTURI. Voi riemua! Ja minä olen aivojani vaivannut, tätä epäilläkseni — —
URHONEN (tuskastuen). Minä surkuttelen sitä.
TUNTURI. Ja nyt näen armottoman totuuden — en enempää voi epäillä! Minun puhdas, uskollinen rakkauteni on petettynä, murrettuna, murhattuna! (Ottaa taas Urhosesta kiini.) Lurjus! sinä, joka minulta olet varastanut elämäni autuuden — —
URHONEN. Armollinen hyvä herraseni! En minä ole mitään varastanut; ryökinä on itse antanut. Hän kirjoitti minulle kirjeen, tunnusti minulle lempensä, heittäysi minun käsihini — —
TUNTURI. Lurjus! Ja tuommoisen heittiön tähden olen minä uhrattu!
Ei se voi olla mahdollista!