URHONEN. Sama ryökinä on rakastunut minuun, kuollaksensa, rakastunut minuun, ilman vähintäkään viittausta minun puoleltani. Hän kirjoitti minulle ja ilmoitti minulle lempensä ja viekasteli minua Kissan-kivelle, ja minä olin niin tyhmä että menin.
NEITSY. Herra vallesmanni! Jo pari kertaa tätä ennen olen tänäpänä huomannut tuon ihmisen olevan hullun — —
URHONEN. Vai niin, nyt hän nimittää minua ihmiseksi ja hulluksikin! Haha! Niin, hullu olinkin, kun annoin teidän kauniit sananne pettää minua (Hukkaselle.) Olipa vielä toinen mies, joka yhä tahtoi ampua minua kuoliaaksi, siitä syystä että ryökinä minun tähden on pettänyt hänen lempensä.
NEITSY (nousee ylös). Herra vallesmanni, jos ette käske tuon hullun pitämään suunsa kiini, niin en kauempaa voi olla täällä.
HUKKANEN. Pyydän nöyrimmästi ryökinäni! — Ole vaiti, Urhonen! (Itsekseen.) Kohta en tiedä, onko pääni tallella (ääneensä). Urhonen, haasta vaan sala-kaupasta, eläkä mistään muusta! Kasakat ovat ilmoittaneet teidän haastaneen tavaroista — —
URHONEN. Niinpä niin, minä tulin sanomaan: vanhettunut tavara; sillä ryökinä oli siellä — ja — —
WILHO. Urhonen: mikä teidän on? Onpa teitä aika sievä ja naisväkeä hyvin kohtelias mies — — —
URHONEN. Sievä ja kohtelias olen kyllä; vaan ei silloin kosioveli saa seista takanani, valmis ampumaan minua paikalla.
HUKKANEN. Koukkuja, pelkkiä verukkeita!
URHONEN. Ei, ei ollenkaan (etsii jotakuta taskustansa). Onhan minulla todistus taskussani (ottaa kirjeen ja antaa sen Hukkaselle). Tässä on kirje, jonka sain ryökinältä. Oli poika, joka antoi minulle tämän kirotun kirjeen, ja minäpä olen narri, sillä minä olisin pojalle antanut markan rahaa, jos ei hän olisi juossut pois.