Merenvirta: Lasten Punainen Huvitus II

by Gotthilf Heinrich von Schubert

Mutta mereenkin on Jumala luonut jokija; vesi kulkee ja juoksee meressäkin. Ei sitä kyllä joka meressä tavata, mutta kuitenkin muutamissa. Monen saaren ja likimmäisen rannan välillä on nähtävä, että kun meri syksyllä on mennyt jäähän, niin kuljetaan rannan ja saaren väliä vielä veneellä joku aika jälkeenpäin, joka tulee siitä, että semmoisissa paikoissa kulkee vieno virta, vaikkei silmä sitä selitä. Suurissa ulkomerissä on paikoin havaittu, että vaikka tuulta ei ole ollenkaan, laivat kuitenki kulkevat edespäin, juuri kuin joella vene kulkee soutamatta virtaa myöten alas, ja jos tahdot suoraan poikki joen soutaa, vetää virta venettä alas, mutta vastavirtaa et jaksa ollenkaan soutaa. Samanlaisia virtavesiä löytyy suurilla, aukeilla merilläkin erinäisissä paikoissa, ja semmoiset kuljettavat puita ja muita uima-aineita myötänsä. Jäämeren saarimaat, joilla vilu ehkäisee puut kasvamasta, ja kesää ei kestä kun kolmeksi eli neljäksi viikoksi, saavat polttopuunsa merenvirralta, joka lämpimämpien maiden rannoilta kantaa sinne maajokien ja uurtojen mereen saattamia puita.

Kerran panivat merimiehet likellä Amerikan rantaa kirjan puteliin, tukkivat suun kiinni ja viskasivat sen mereen. Puteli kirjaneen löydettiin joku aika jälkeen kalamiehiltä Norjan rannoilla, ja siitä saatiin sekin tietä, kuinka kauvan aikaa merenvirta tarvitsee, kantaaksensa mitä kuta Amerikasta Norjan maan rannoille.

Olisi kyllä hyvä asia monessa paikassa Suomenkin rantamailla, jos merenvirta sinnekin kuljettaisi puita, joita nyt pitää kalliisti ostaa, ja hyväpä jo on sekin, että niitä laivoilla saapi sinne tuoduksi, sillä maisin vedettyinä olisivat ne paljoa kalliimmat; mutta meidän rantoihin ei juokse merenvirtoja.

Elkäämme kuitenkaan kadehtiko niitä, jotka merenvirroilta saavat puunsa. Kateus on ainakin yksi kuin nuriseminen Jumalata vastaan, ja ilman sitä tulee meidän tietää, että Pohjaismeren saarien asukkailla, jotka sillä tavoin saavat puita, on kovin huonot metsät, hirviän pitkä talvi ja muutenki kaikin puolin suuri kurjuus ja vaivallisuus.

Tämä nyt oli edellä käypä muistutus merenvirrasta; tästä lähdemme kertomaan, mitä Jumala kerran senlaisen virran kautta toimitti.

Englannin summattoman suuressa pääkaupungissa Londonissa, joka kahdenpuolen Temsijokia rakettuna, asutaan kahdelta miljuonalta hengeltä, se on kolmatta osaa enemmältä, kun koko Suomenmaa kaikin kaupunkinensa, siinä ei kauvan aikaa sitten elänyt siivo leskivaimo kahden poikansa kanssa, joita köyhyydessänsä koki elättää ja ihmisiksi kasvattaa. Wanhempi poika, joka jo oli pian mieheksi tulemassa, saatti tasaisella ja ymmärtäväisellä käytöksellänsä ilon äitillensä ja oppi kirjamieheksi, mutta nuorempi oli vielä lapsi. Leski turvasi Jumalaan, piti huolta lapsistansa ja toivoi niistä vanhan päivän varaa itsellensä. Mutta toisin useinki toivotaan, toisin käypi. Wanhempi poika tuli sairaaksi ja kuoli viimein pitkän sairastamisen jälkeen; valvomisesta, murheesta ja itkemisestä kävi äitikin tautivuoteelle, josta pitkään aikaan ei parantunut. Wahva turva Jumalan armoon ja rakkautensa toista poikaa Jaakoppia kohtaan, joka vielä kaipasi äitin silmää ja opetusta, ylläpiti hänen voimiansa, kunnes toki viimein virkeni. Siitä asti oli hänen alinomainen huolensa poikansa kasvattamisesta, joka ei tahtonut oikein menestyä. Äiti rukoili kyllä joka päivä hartaasti Jumalaa siitä asiasta, mutta neuvot ja opetukset eivät kuitenkaan paljo vaikuttaneet; poika oli kevytmielinen ja hillimätöin, ja jos välistä lupasiki vakautua, niin sitä ei kestänyt kauvaksi. Jaakopin suurin vika oli kuitenki tottelemattomuus, joka ainaki vetää lapsia synnistä syntiin ja saattaa heidät vanhemmaksiki tultuansa kelvottomiksi ihmisiksi. Oikian ihmisen, olkoon jos keisari eli kerjäläinen, ei käy aina omaa mieltänsä noudattaminen, sillä mitkä riidat, torat ja tappelut eivät siitä syntyisi, jos jokainen tekisi, kuin tahtoo? Sentähden pitää niin paljo, kuin mahdollista, elää muillenki mieliksi; mutta joka lapsena harjautuu itsepäiseksi, se vanhemmallakin iällä tahtoo totutun tapansa pitää, eikä saa mieltänsä muutetuksi, jos vielä tahtoisiki, jota moni ei juuri yritäkkään. Wanhalla äitillä oli raskas alituinen huoli pojan tottelemattomuudesta, joka vaan kasvoi vuosi vuodelta suuremmaksi.

Pian oli Jaakoppi ynsein ja tottelemattomin lapsi koko piirikunnassa ja niin pahankurinen, että kaikki ymmärtäväiset vanhemmat kielsivät lapsiansa hänen seuraansa menemästä. Äiti ei kyllä säästänyt nuhteita ja kuritusta, mutta niistä ei ollut apua; poika vaan tuli päivä päivältä villimmäksi. Jaakoppi oli jo koko poika hutikka, ja joksiki piti hänen ruveta. Kirjanoppi oli hänelle varsin vastahakoista, jonka tähden äitinsä toimitti hänen puotipojaksi muutamalle miesvainajansa sukulaiselle. Mutta poika, äitinsä silmältä päästyä, vasta heittäysi oikein riivatuksi. Missä vaan tiesi pelattavan, juotavan, riideltävän ja tapeltavan, sinne hänki, kun suinki pääsi. Sitä elämätä piti hän, kunnes joutui vankihuoneesen ja tuomittiin hirteen varkaudesta. Esivalta kuitenki helpotti tuomion hänen nuoruutensa vuoksi, ja määräsi hänen kymmeneksi vuodeksi kauvas ulkomaalle vietäväksi, johon Englannissa, samoin kuin meillä Siperiaan, suurimpia pahantekiöitä viedään.

Jaakoppi ei ollut pikaan käynyt äitinsä luona, johon ennen linnaan jouduttuansakin ei usein mennyt, eikä harvoinkaan, paitsi kun rahaa karttamaan. Kun äiti raukka kuuli hänen kauhian rikoksensa ja sitä seuranneen tuomion, niin kyllä on arvattava, kuinka hän suri, itki ja vaikeroitsi lohduttamattomasti. Ainoa poika, ja seki sillä tavalla menevä! Wielä kerran, ennen kun hän oli pois vietävä, sai äitinsä luvan käydä häntä katsomassa. Muutama naapurin vaimo talutti häntä vankihuoneesen, sillä pitkällinen suru ja itku olivat niin vieneet voiman häneltä, ettei itsepäällensä enää kyennyt vähänkään pitemmälle matkalle. Siellä istui Jaakoppi raudoissa, vankivaatteet päällä ja vahti ovella. Päänsä oli alaspäin nuokuksissa, ei kuitenkaan katuvaisuuden tunnosta, vaan törkiästä uneliaisuudesta; aitistään ei ollut millänsäkään. Tämän sydän oli pakahtua semmoisesta tuimuudesta; jalkansa ei enää kannattaneet häntä; hän kyykertyi maahan ja itki katkerasti. Sitte jälleen siksi voimia saatuansa, nousi hän jaloilleen ja läheni onnetointa poikaansa.

"Jaakoppi, Jaakoppi!" sanoi hän, "tämä on kyllä viimeinen kerta, kun minä sinun tässä ilmassa tapaan, enkä nytkään kuin äitisi, vaan kuin se, joka toisessa elämässä on todistava ja valittava sinua vastaan. Suurella tuskalla synnytin sinun; miesvainajastani leskeksi jäänyt, kasvatin sinua työllä ja vaivalla köyhyydessäni. Lukemattomat yöt valvoin sinua hoitaissa, ja toisina öinä piti minun kätteni työllä elatusta sinulle hankkia. Kuule Jaakoppi ja muista, että minä kerran kaikkitietävän Jumalan edessä tulen todistamaan sinua vastaan, jossa ei käy salaaminen pienintäkään, vaan täytyy kaikki, jos kuinka suurella sydämensä kivulla, ilmi tuoda. Ja tämä on silloin minun todistukseni: siitä asti, kun vähänkin rupesit ymmärtämään, on suurin ja alituinen huoleni ollut, johdattaa sinua hyvälle tielle ja kiinnittää sydäntäsi Jumalan pelkoon ja rakastamiseen, enkä myös laimin lyönyt äitin tavalla nuhdella ja kurittaa sinua. Monet vuodet oli ainoa ravintoni paljas leipä, kyyneleilläni liotin, kyyneleillä, jotka vuosivat sinun tähtesi. Katso! näin kehnoissa ryysyissä olen kauvan käynyt, jotta saisin sinun päällesi jotain parempaa vaatetta; mutta voi kuin jo oletkin vaatetettu, vangin puku päälläsi! Nyt annan sinulle vielä mitä isävainajaltasi vihdoin viimeiseksi on jälillä: katso tuossa on se Pyhä Raamattu, josta monet monituiset vuodet olen saanut ainoan iloni ja lohdutukseni. Pidä se aina rakkaimpana ja kalliimpana tavaranasi, sillä siitä ainoastansa taidat saada apua ja voimaa, käantyä synnin tieltä ja päästä ijankaikkisesta kadotuksesta, joka ilman epäilemättä on osaksesi joutuva. Muista myös se, että kun Jumalan tuomiopäivänä tästälähin tapaamme toinen toisemme, minä silloin olen kysyvä, mitenkä sinä olet käyttänyt tätä isävainajasi perintöä ja äitiraukkasi ainoata ja kalliinta tavaraa."

Jaakoppi näytti ikään kuin vähän liikutetulta, joko häpiältä, vai katumuksen mieleltä; posket hiukan punertuivat, mutta silmään ei tullut vesipisarata. Kuitenki tarttui hän äitiänsä käteen ja sanoi: "elä sure äiti! kyllä mä tästälähin elän paremmin."