Äiti oli myönyt kaikki, mitä hänellä löytyi, vanhat sänkyvaattensaki, ja saanut sillä vähäsen rahaa kokoon. Sen antoi hän nyt pojallensa, laski kätensä hänen päänsä päälle, itki ja rukoili hartaasti, että Jumala ottaisi hänen armoihinsa. Yksi vankihuoneesen tullut kersantti oli kuullut kaikki ja tullut siitä paljo enemmin liikutetuksi, kun poika olikaan. Hän sanoi nyt olevan ajan hyvästi jättää ja äitin palata kotiinsa, jonka siis täytyi erota pojastansa ei toivollakaan, että enää elävin silmin näkisi hänen.
Jonkun ajan oli Jaakoppi alakuloisna ja vielä laivallenki tultua, jolla häntä ja muita maasta vietäviä pahantekiöitä saatettiin Temsijokea alas mereen, oli hän vaiti ja nurruksissa. Siellä tarjosi yksi hänen entisistä rosvokumppaleistansa, joka nyt myös oli saman tuomion saanut, viinaa hänelle. Ensittäin Jaakoppi ei ottanut sitä vastaan; mutta vanha paha tapa, viinamyrkyn viettelevä maku ja seuralaistensa pilkkasanat saivat hänen pian muutetuksi, että otti ja ryyppäsi usiampiaki ryyppyjä, ja koko helvetin tuli, jota äitin kyyneleet olivat tukahuttaneet, riemahti taas uudelleen palamaan. Sillä rahalla, jonka äiti hänellen oli koonnut ja antanut, osti hän viinaa, joi itse ja juotti kumppaleillensa.
Laiva viipyi usiampia vuorokausia rannalla purjetuulta odottamassa, ja sillä ajalla tuli Jaakoppi samanlaiseksi kun ennenkin, jos ei pian pahemmaksi. Sen toteen näyttää seuraavakin kauhia työ. Päivällä ennen laivan rannalta lähtöä myi hän tuoppiin viinaa ja muutamaan kopeikkaan rahaa vanhempainsa ainoan perinnön, sen raamatun, jonka lehdet äiti huolissansa monin kerroin oli kyyneleillänsä liottanut. Raamatussa oli hopiaiset ha'at, jotka olivat jostain arvosta viinamyyjän silmissä, muuten se siitä ei kyllä olis monta kopeikkaa antanut.
Sama Kersantti, joka linnassa oli kuullut äitin varoitukset ja nähnyt hänen antavan ainoan tavaransa, raamatun, Jaakopille, näki nytkin, kuinka tämä muutamaan viinaryyppyyn ja rahakopeikkaan menetti saman kalliin lahjan. Hän hämmästyi ja miltei oikein kauhtunut semmoisesta törkiästä huimuudesta, kiivastui Jaakopille ja muistutti hänellen äitinsä viimeisiä erosanoja. Pian havaitsi hän kuitenkin olevan yhtä, jos puhui puullen eli Jaakopille, sillä tämä viinapäissään ei älynyt mitään. Kun hänen, laivan rannalta lähtiessä, tuli muiden vankivahtien kanssa Londoniin palata, niin osti hän viinanmyyjältä raamatun takaisin ja läksi sen kanssa pois.
Wähän aikaa loiski laiva aalloilla, maa katosi silmistä, eikä ollut kun päällänsä tasainen taivas, allansa vesi vetelä. Jaakoppi heräsi kohmelostansa ja samassa heräsi hänen mielensä ajattelemaan äsken menneitä päiviä: hän muisti äitinsä kyyneleet ja viimeiset sanat; muisti myöskin Kersantin nuhteet, ja kaikki se teki hänen levottomaksi. Kyllä nyt katui katkerasti raamatun myymistänsä, ja olis vaikka sormen kädestänsä antanut, jos sillä olis voinut sen jällen lunastaa; mutta sepä mahdotointa — hän merellä, raamattu Londonissa, johon hänellä ei ollut toivomistakaan takaisin päästä, kentiesi jos milloinkaan. Näiltä ajatuksilta vaivattiin hän niin, ettei yölläkään saanut unta silmiinsä. Kukapa olis pari päivää ennen arvoinnut näin käyvän, kuin nyt kuitenkin kävi. Hänen kova, tunnotoin sydämmensä tähän asti ei ollut huolinut mistään, ei Jumalasta, eikä äitistänsä, mutta nyt tunsi se yhtäkkiä suuren ikävöimisen niin Jumalan sanaa kuin äitiänsä kohden, ja omatunto vaivasi häntä kovasti sekä muusta, että liiatenki siitä, kun oli köyhän äiti-raukkansa ainoan ja kalliimman tavaran viinaan menettänyt, sen raamatun, jonka äiti tähän asti oli kuin silmäteräänsä säilyttänyt, ja joka kerran ehkä olisi hänenki paremmaksi tehnyt. Monella Englannin laivalla on se kaunis tapa, että merimiehet, jotka muuten kyllä vähän Jumalan sanasta huolivat, pyhäpäivinä lukevat raamattua. Sitä kuuli nyt Jaakoppiki mielellään, ja vedet oikein vuotivat silmistänsä. Kun ikään joku lukia vähäksi ajaksi jätti raamatun, niin rupesi Jaakoppi lukemaan, ja vaikka entiset pahanteko-kumppalinsa nytkin eivät säästäneet herjaussanojansa, niin hän heistä ei ollenkaan huolinut, puhuivat mitä tahansa. Olikin ilkein heistä siksi sairas, ettei kyennyt pilkkaamaan, vaikka kyllä oli ihme hänestä, mitenkä tämä, joka ennen oli valmis kaikkiin pahoin töihin, nyt kiihtyi niin hartaasti Jumalan sanaa lukemaan ja sitä toisilta kuulemaan.
Laiva purjehti lounaista ilmaa, ja oli jo Afrikan kohdalla, kun kuudennella viikolla nousi hirviä myrsky, katkaisi mastot ja täytti laivan vedellä. Kolme päivää oli laiva aalloin vallassa, yötä vasten neljännettä särkyi se karia vasten palasiksi. Ken vaan uida saattoi, pyrki lautain ja palkkein päälle, toivossa niillä henkensä pelastaa, ja myös Jaakoppi oli muutaman laivan palasen päälle joutunut. Ei hän tietänyt, ketä muita hänen kanssansa sillä kappaleella oli, sillä yö oli niin pimiä ja aallot kohisivat niin hirmuisesti, ettei voinut mitään nähdä eikä kuulla.
Päivän koittaissa näki Jaakoppi samalla laivan palasella olevan kaksi muuta miestä. Toinen oli suuri Sotaherra, joka oli ulkomaalle asioitansa toimittamaan mielinyt, toinen laivan merimiehiä, joka haaksirikossa oli ison haavan päähänsä saanut ja nyt oli varsin voimatoin. Kun Sotaherra havaitsi, kuinka surkiassa tilassa merimies raukka oli, pyysi hän Jaakoppiaki häntä auttamaan ja hänen haavojansa sitomaan. Molemmat repivät he sitte palasia vaatteistansa irti ja sitoivat niillä hänen haavansa. Sotaherra, joka jo oli vanhemmalla ikäpuolella, oli niinä hirmuisina päivinä, ennen laivan särkymistä, saksanviinalla voimiansa vahvistanut, ja hänellä sattui vieläkin puteli samaa ainetta taskussa olemaan, jolla pyysi virvoittaa puolikuollutta merimiestä, paraiten kuin taisi.
Tuuli lauhtui vähitellen ja keskeltä taivaslakea alaspaistava päivä kuivasi pian heidän märjät vaatteensa. Mutta olipa heillä murhetta muustakin, kun vaatetten kuivamisesta: koko ympäristöllä eivät nähneet muuta kun aavan meren, ei yhtään henkeä kaikista hätätovereistansa laivalla. Arvattavasti olivat kaikki muut meren pohjassa, paitsi heitä kolmea, jotka vielä olivat hengissä. Eivät myös tietäneet, kuinka etäällä maa-ranta oli, kun sitä mistään ei siintänytkään. Hätä-aikana myrskyssä siitä ei ollut tarkkaa laskua pidetty; nyt oli se varsin mahdotointa. Mutta linnuista, jotka lentivät ilmassa, arvelivat maan ei kovin kaukana olevan, joka maa myös ei taitanut olla muu kun Afrikan maa.
Jaakoppi meri-asioista ei tietänyt mitään, jonka tähden herra ja merimies kahdenkesken neuvottelivat, millä tavalla pääsisivät maapuoleen. Ruokaa heillä ei ollut rahtuakaan, ja kuuma päivän helle teki heidät ilmankin melkein kykenemättömiksi. Jos vaan kolmen päivän sisässä ei tulis apua, niin tuskin heissä olis neljännen näkiätä.
Herra oli merimiehelle aikalomasta tilkan viinaa antanut, joka siksi vahvisti häntä, että viimein kykeni istualleen. Siinä, joka suunnalle katseltuansa, sanoi hän: "kuulkaa, minusta näyttää, kuin idässä päin siintäisi maa, sinne pitää meidän pyrkimän, jos tahdomme henkiin jäädä." Pian hoksasivat toisetkin siellä päin maan siintävän, mutta kuinka taisivat he sinne päästä ilman airotta ja purjeetta?