Merimiehellä oli onneksi iso puukko taskussa; sen otti hän, käski Jaakopin auttamaan itsiänsä, ja saivat pian kolme pienaa laivan palasesta irti, joista tekivät parin airoja, ja sitte miehet soutamaan. Kolmannen pienan kohottivat mastoksi, ja siihen mantteliansa purjeeksi; sillä tuuli puhalsi maata vasten. Kaikki soutivat, minkä suinkin jaksoivat; vanha herrakin otti usein airot haavoistansa sairaan merimiehen kädestä. Kulkikin lautta hyvää vauhtia edespäin, mutta kun olivat soutaneet ja purjehtineet muutamia tiimoja, puistahti merimies päätänsä, nosti airon vedestä ja sanoi: "herra! meidän yrityksemme on peräti tyhjä; jos meillä olis vaikka parikymmentä soutajata ja kaikkein parahimmat purjeet, niin emme kuitenkaan pääsisi maapuoleen. Me olemme joutuneet merenvirtaan ja se viepi meidät mieltänsä myöten, kunne tahtoo. Maa on meistä jo itäpohjasessa ja etäämpänä, kun milloin sen ensin havaitsimme. Näettehän kuinka meriruohoja uipi vieressämme ja tuntuu se kättäkin vasten, kuinka vesi kulkee virtana."

Sillä kohdalla, missä miehet olivat likellä Afrikan maata hädässä, on väkevä merenvirta, joka yhdessä vuorokaudessa kulkee 30 meri-penikuormaa, s.o. 20 tavallista penikuormaa edespäin. Samaa matkaa ei saisi vasten virtaa kuljetuksi, ei kolmessa viikossa, jos tuuli olis kuinkin myötäinen.

Merimies raukka tunsi aikansa jo olevan lähellä jättää tämä mailma, jonka tähden ei enää toivonut maalle kuolemaankaan pääsevänsä. Raskaasta työstä oli kaikki voimansa menettynyt, ja haava päässänsä teki hänelle kauhian tuskan. Hän nakkausi pitkällensä lautalle ja toiset istuivat vesissä silmin hänen vieressänsä, eivätkä voineet millään tavalla auttaa häntä. Herran viinakin oli jo loppunut, jota sairaan mieli ei enää tehnytkään. Wälittäin huokasi hän raskaasti ja kyyneleet vuotivat silmistä, minkä kovaksi tottuneen merimiehen silmistä voivat vuotaa. Sotaherra, sääliväisyyden tunnolta liikutettuna kysyi, niinkö hänen päässänsä oli kova tuska, johon merimies vastasi: "kyll' on, herra kulta, tuska päässänikin, mutta vielä suurempi tuska on minulla sydämmessä." Wähän ajan päästä lisäsi hän siihen, sanoen: "en minä kyllä pelkää kuolemata. Puolentoista vuotta sitten lahjoitti eräs herra Bedfordin kaupungissa minullen aika hyvän jumalan-sanaisen kirjan. Sitä minä ensittäin silmäilin sieltä täältä ajan kuluksi, mutta viimein tuli se minulle mieluisemmaksi, että lu'in usiammat kerrat läpi, ja sain siitä rohkeuden kuolla, milloin vaan Jumala minua täältä kutsuisi, tietäin että synnit ovat minullen anteeksi annetut, ja että minä tulen tyyneen satamaan, jossa myrskyt ei enää nakkele laivaa; mutta kuitenkin tekee yksi asia sydämmeni kuolema-hetkellä levottomaksi."

"Mikä asia se sitte on", kysyi herra, "joka sinua niin vaivaa ja rasittaa?"

"Oh armas herra!" vastasi merimies, "kotiin jäi minulta sokia sisar ja vanha kivuloinen äiti. Nuoremmalla iälläni tein minä heille paljo surua, ja saatin heidät ilkeydelläni vaivaisiksi. Ennen merelle lähdettyäni olin minä isävainajani jälkeen suutarina, ja tuhlasin pahoissa seuroissa kaiken perityn tavaran."

"Äiti ja sokia sisareni kyllä sekä nuhtelivat minua että rukoilivatkin, mutta minä vastasin heitä kovilla sanoilla ja rasitin heitä monella tavalla. Wähä ennen tälle matkalle lähdettyäni kävin heitä hyvästi jättämässä. Minä tartuin heitä käteen ja sanoin: 'rakkaat äiti ja sisareni! antakaa minullen anteeksi, että minä olen teitä niin pahasti kohdellut. Nyt kun olen sitä ajattelemaan tullut, kadun minä kaikesta sydämmestä entistä elämätäni, ja olen vakaasti päättänyt tästä lähin ruveta paremmin elämään. Rukoilkaa tekin Jumalaa, että hän auttaisi minua aikomuksessani ja antaisi minullen kaikki pahat tekoni anteeksi, ja te kanssa antakaa anteeksi!' Äiti vastasi: 'oh rakas Wilhelmi! minä olen sinulle jo kaikki anteeksi antanut, ja uskon todella, Jumalan sinulle myös anteeksi antavan'; sitä samaa vakuutti minulle sokia sisareni, ja lähteissäni heidän luotansa itkivät molemmat suurella äänellä, ja äitini puhui viimeisiksi sanoiksensa; 'jos, Wilhelmi rukka, tässä mailmassa en enää näkisi sinua, niin toivon sinun kerran taivaassa tapaavani; Jumala olkoon sinun apunasi ja hyvästi siunatkoon sinua!' Siitä kyllä, armas herra! näette minun ei tarvitsevan epäillä äitini ja sokian sisareni anteeksi antamuksesta; mutta kuitenkin vaivaa se minua, että tiedän nyt kuolevani, ennen kun pääsin vielä kerta rukoilemaan heitä siitä, että unhottaisivat kaikki ne kärsimiset, joita minä heille huimuudessani saatin."

Herra oli itsekin vaka ja jumalinen mies, ja lohdutteli merimiestä, kuin paraiten taisi. Hän lupasi myös, jos Jumala häntä auttaisi kotiin, itse mennä merimiehen äitin ja sisaren luoksi, joiden nimet ja asuntopaikan sai merimieheltä kuulla, ja kertoa heille sen, mitä nyt häneltä oli kuullut.

"Oh hyvä herra! sanoi siihen merimies, pitäkää lupauksenne muistossa, ja kun te tulette sinne, niin sanokaa heille näin: 'Wilhelmi kuoli merellä ja puhui juuri kuolemaisillansa, että hän tiesi Jumalan ottavan hänen armoihinsa, mutta teille käski hän sanoa ja rukoilla, että te myös antaisitte hänellen anteeksi kaikki pahat, mitä hän teitä vastaan on tehnyt.'"

Jaakoppi kuuli joka sanan ja hänen sydämmensä tuli kokonaan rauhattomaksi. Joka sana kuolevan merimiehen suusta tuntui hänelle kuin miekalla pistäminen. Hän vielä ei tähän asti ollut oikein ajatellut, kuinka kauhian pahasti hän oli omaa äitiänsä vastaan itsensä käyttänyt; nyt sitä ajatellessaan rupesi hän oikein äänellä itkemään. Eikä hän olisi itkuansa hävennyt, jos olisi vaikka koko mailma näkemässä ollut. Jonkun ajan katkerasti itkettyänsä sanoi hän: "kyll' olet sinä, Wilhelmi, onnellinen, kun tulit äitiltäsi anteeksi anomaan ja saamaan kaikki rikoksesi häntä vastaan; minä olen paljo ilkiämpi äitiäni vastaan ollut. Sen kirjan, minkä vieras herra Bedfordin kaupungissa lahjoitti sinulle, pidit sinä kalliina ja rakkaana, mutta minä onnetoin, minä myin viinatuoppiin ja muutamaan rahakopeikkaan äitini kalliimman tavaran, sen raamatun, jonka hän hyvästi jättäissänsä antoi minulle, ja joka oli hänen ainoa omaisuutensa."

Itku esti hänen enemmän puhumasta. Merimies olisi jotakuta siihen vastaukseksi sanonut, mutta ei saanut päänkivulta kieltänsä kääntymään. Herra muistutti häntä muutamilla sanoilla Jumalan suuresta laupiuudesta, koska tunsi katumuksen tunnon nousneen hänen sydämmeensä, joka on ensimäinen askele parannukseen. Mutta pitkää aikaa ei tainnutkaan puhua hänen kanssansa, sillä Wilhelmillä nähtävästi ei enää ollut monta hetkeä jälillä. Ja yöllä ennen ja nyt uudesti oksetutti häntä kovasti, josta hän tuli aivan heikoksi. Oksentamisen jälkeen valkeni hän kasvoilta ja kuoleman tuskan hiki nousi hänen otsaansa. Herra kysyi, kuinka hänen kanssansa oli; Wilhelmi pani kädet ristiin rintansa päälle ja vastasi hiljaisella äänellä: "jo on rauha kädessä."