Merenvirta: Lasten Punainen Huvitus II

by Gotthilf Heinrich von Schubert

Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Päivä meni maille, ja kuumaa päivän hellettä seurasi kolkko, viluinen yö. Kuolevata Wilhelmiä kyllä peitettiin purjeella, ja Jaakoppi antoi vielä oman takkinsa peitteen lisäksi, mutta kuitenkin värisi hänen ruumiinsa kovasti. Viimeisellä illan valolla näkivät kumpikin, kuinka rauhan kuva loisti hänen kasvoissansa, vaikka olikin suu vilusta vähän vinossa. Koko yön istuivat likellä häntä, ja Jaakoppi koki sekä hengittämällä että omain kättensä välissä lämmitellä hänen käsiänsä. Herra luki aikalomasta sopivia rukouksia ja virren värsyjä, sillä vaikka Wilhelmi ei enää voinut puhua, niin taisi hän kuitenkin kuulla. Kylmän yön perästä alkoi lopulta päivä koittaa, mutta silloinpa tuli kylmä vielä kovemmaksi. Wilhelmillä oli jo silmät ummessa, otsa kylmä ja kasvot vaaliana; päivän noustessa erosi henki hänestä.

"Meidän ystävämme on jo lopettanut tuskansa", sanoi herra ja pyhkäsi kyyneleitä silmistänsä. Wähän ajan päästä lisäsi hän siihen ja sanoi: "kaikillen ei ole suotu semmoista lähtöä täältä, kun Wilhelmi vainajalle, että epäilemättä tulevat taivaasen. Omalla voimallansa sinne ei pääse kenkään, mutta siinä kalliissa ja pyhässä kirjassa, joka oli sinun äitisi ainoa omaisuus, ja jonka hän sinulle hyvästi jättäissä antoi, siinä neuvotaan ja selitetään, millä tavalla sinne on päästävä. Sentähden, jos Jumala sinua vielä auttaa maalle ja kristityin pariin, niin koe viipymättä laittaa itsellesi se kirja, ja siitä tutkia, mitenkä taitaisit pelastaa itsesi hengellisestä haaksirikosta, joka hukuttaa sielunkin, koska tällä nykyisellä, jossa nyt olemme, ei ole valtaa, kun ainoastansa ruumiille, jolla ei ole suurta arvoa, jos loppuu vähän ennemmin eli myöhemmin. Jumala on minun auttanut siihen maalliseen tilaan, että olisin voinut saada, mitä vaan mieli tekee, mutta paljo enemmin tulee minun häntä siitä kiittää, että hän on pannut halun sydämmeeni noudattaa hänen mieltänsä rakkaudella, pelvolla ja vapistuksella. Ja sen halun sain minä siitä kirjasta, joka oli sinun vaivaisen äitisi ainoa turva ja tavara. Siitä ajasta löydän minä aina ja joka paikassa tykönäni sen omaisuuden, joka on korkiampi, kalliimpi ja rakkaampi, kun kaiken maailman kulta ja tavarat, jota vesi ei hukuta, tuli ei polta, varkaat eivät saa varastetuksi: se on ilo ja rauha Jumalassa, jota ei kenkään käsitä, kellä sitä itsellä ei ole."

"Mutta nyt jättäkämme kuollut kumppalimme Jumalan rauhaan ja haudatkamme hänen ruumiinsa aaltoihin, sillä aallot ovat kuolleen merimiehen hauta. Katsahda vielä kerran, kuinka koko hänen kasvonsa loistaa kuin rauhan kuvana; onnelliset ja autuaat, jotka hänen laillansa uskossa täältä eriävät!"

Herra luki vielä muutamia rukouksia ja siunauksia; sitte lykkäsivät he ruumiin lautalta mereen ja pian oli se aalloilta peitetty.

"On nyt aika tullut pitää huolta itsistämmekin", sanoi herra, "mutta ennen kaikkia pitää minun saada nukkua pari tiimaa. Walvo sinä sillä ajalla, kyllä minä taas sitte valvon vuorostani, ja sinä saat levätä. Mutta jos sattuisimme jonkun luodon eli karin likelle tulemaan, niin herätä silloin minuakin."

Herra pani nyt pitkäksensä maata, ja Jaakoppi kääri purjetta hänelle pään alaiseksi, ja istui hänen viereensä päivän puolelle, ettei liika lämmin rasittaisi häntä.

Muutamaksi tiimaksi jäi nyt Jaakoppi ihan yksinäisiin ajatuksiinsa. Se, ketä hän nyt rakasti ja kunnioitti enemmän kun hän tähän asti oli ketään rakastanut ja kunnioittanut, sotaherra nimittäin, makasi raskaassa unessa ja Wilhelmi, jonka ruumista virta kuljetti, vielä sitäkin raskaammassa; Jaakoppi yksin valvoi. Mutta hän valvoi nyt hengellisestikin. Se entinen hengellinen uni oli peräti paennut, ja niinkuin hän jälestäpäin kertoi, rukoili hän nyt ensimäisen kerran kaikesta sydämmestänsä, ja rukoili armoa ja synnin anteeksi antoa Jumalalta. Huono kyllä oli ruumiillinen tilansa: ennen haaksirikkoa oli hän pumpannut ja muuta työtä tehnyt, että kädet olivat raukiana ja rakkoja täynnä; jano vaivasi kovasti, että kieli, suulaki ja kurkku olivat yhteen kuivamassa; nälkä jäyti vatsassa ja silmänsä olivat kauvan valvomisesta kipiät ja tursuneet. Kuitenkin tunsi hän nyt senlaisen rauhan ja riemun tykönänsä, josta hän ennen ei ollut uneksiakaan taitanut.

Aikansa nukuttua heräsi herra ja käski Jaakopin vuoronsa nukkumaan. Hän nukkuikin heti paikalla ja makasi kun kuollut, mutta puolenpäivän jälkeen herätti herra hänen, ja suurella työllä hänen valveelle saatua sanoi hän: "Mielelläni olisin antanut sinun kauvemmin levätä, mutta nyt on velvollisuutemme kokea pelastaa itsiämme. Katso, kuinka Jumala on antanut virran kantaa meidät likelle maata, että tuolla ei kovin kaukana mäet ja metsät loistavat silmiimme. Mutta vielä likempänä ovat nuot suuret karit, joita aallot hirmuisesti pieksävät; siinä on nyt temppu, mitenkä pääsemmä ilman lautan särkymättä niistä sivu."

Airoilla kokivat viimeisilläkin voimillansa ohjata lautan kivistä sivuitse, ja kun ne ei olleet juuri paraassa virrassa, vaan vähän syrjempänä, niin Jumalan avulla onnistuivat siinä työssänsä, ja puolen tiiman päästä olivat siitä vaarasta pääsneet.

Jano ja nälkä raukaisivat nyt Jaakoppia niin kovasti, että tuskin saatti pystössä olla. "Tee, kuin minäkin", sanoi herra, "niin suurin tuska menee yli." Samassa riisui hän vaatteet päältänsä, piti niitä vähän aikaa vedessä ja puki ne päälleen. Jaakoppi teki samalla tavalla ja tuli pian tuntemaan huojennuksen tuskassansa.