"Suolaista, katkeraa merivettä", sanoi herra, "ei taida kukaan juoda janonsa sammuttamiseksi, sillä se saattaa hirmuisen vatsan kivun, mutta märjistä vaatteista vetää iho ainoastansa selvän veden sisäänsä ja virvoittaa ihmisen janossa. Monta merimiestä olisi tämmöisissä tiloissa jo janoon nääntynyt, jos eivät olisi ymmärtäneet sillä henkensä säilyttää, että usein kastivat vaatteensa meriveteen."
Wäkevä virta kuljetti heitä yhtäläiseen likemmä rantaa, joka jo viheriöitsi heidän silmissänsä. Lähin paikka, johon myös virta ajoi heitä, oli pienoinen saari, jonka vieressä ja takana oli toisia samanlaisia saaria, ja palasen matkaa etempänä itäänpäin näkyi manner-ranta. Sillä puolella saarta, johon virta kävi, oli kari ja muutamia yksinäisiä kiviä edessä. Hengen ehdolla pyysivät näistä sivu päästä, mutta kaikki yrityksensä oli tyhjä, kun yhtäkkiä tarttuivat kiinni, eivätkä enää saaneet lauttaa liikkeelle. Rantaan oli vielä virstan paikoilla ja päivä oli lopulla; aallot pieksivät ja työntivät lauttaa yhä kiintiämpään, ja uhkasivat sen lopenkin särkeä; muutamia lautoja oli jo kyljestä irti lähtenyt.
"Pidä nyt vaan huolta itsestäsi", sanoi herra Jaakopille, "ja katso, kuinka pääsisit hengissä maalle, ja sieltä vielä kerran äitillesi lohdutukseksi. Minulla ei enää ole toivoakaan maalle pääsemisestä, kun olen kovin tottumatoin uimaan, ja tottuneempanakin en siihen kykenisi vanhalta, rauenneelta ruumiiltani."
"En suinkaan", vastasi Jaakoppi, "minä teitä jätä; ennen kun sen teen, olen valmis vaikka kahdesti kuolemaan. Ja jos muuta ei oliskaan, kun surma edessä, niin kuolkamme sitte yhdessä. Lautta meidän nyt täytyy jättää tähän ja yrittää päästä tästä toiselle karille, siitä kolmannelle. Ehkä vesi ei olekaan syvempi, kun minkä kahlaamalla pääsemme. Neljästä, viidestä karista yli päästyämme olemme kuivalla maalla."
Niin arveli Jaakoppi ja herra myöntyi seuraamaan häntä. Rinnasta asti vedessä käyden pääsivät toiselle ja kolmannelle karille. Mutta siinä loppuivat herralta viimeisetkin voimansa. "Wielä kerran", sanoi hän, "rukoilen sinua: heitä minä tähän, ja koe yksin päästä maalle! Jos löydät asukkaita saarella, niin korjaa minua sitte niiden avulla!"
Mutta Jaakoppi kiitollisuudesta ja rakkaudesta herraan kiinitetty vastasi: "en millään muotoa, armas herra, minä saata teitä tähän jättää. Yö on joutumassa päälle, ja muutaman tiiman sisässä taitaisi vesi nousta ja hukuttaa teidät. Se on myös tietämätöin, onko saarella asukkaita ja myös tietamätöin, saattaisinko minä teitä sitte korjaamaan päästä. Sentähden nouskaa minun selkääni, ja minä koen kantaa teidät maalle niin hyvin, kuin voin."
Rakkaus lisäsi voimia Jaakopille. Arvattavasti se ei olisi kellään muullakaan huokia työ ollut, kantaa lihavata miestä seljässään, saatikka näljästä, janosta ja raskaasta työstä rasittuneella Jaakopilla. Joka seuraavalla karilla lepäsi hän vähän aikaa ja läksi sitte kuormansa kanssa uudelleen veteen, kunnes viimein päivän laskuaikana sai hänen onnellisesti saaren rannalle.
"Kiittäkämme nyt ensimmäiseksi työksi Jumalata, joka meidät vielä hengissä siitä hädästä auttoi", sanoi herra ja lankesi polvillensa maahan. Jaakoppi raukan kädet ja jalat vapisivat kovasti raskaasta kantamisesta, kuitenkin lankesi myös hän polvillensa, kiitti Jumalata kaikesta sydämmestä ja tunsi siitä saavansa uuden virvoituksen ruumiisensa. Olikin hänellä syytä, kiittää Jumalata ei ainoastansa ruumiin, vaan sielunsakin pelastuksesta.
Molemmat läksivät nyt astua toikaroimaan edemmäksi, herra Jaakoppia vasten nojaten. Parin sadan askeleen päästä löysivät hetteen eli lähteen silmän; voi sitä herkullista virvoitusta, kun siitä saivat, niin kauvan janoa kärsittyänsä. Wähän edempänä löysivät pellon, jonka halki hyvin tallattu polku saatti heitä edespäin. Wähän matkaa käytyänsä näkivät puusta tehdyn ristin kuvan pellolla. "Jumala olkoon kiitetty", huusi herra, "me olemme kristittyin ihmisten mailla, eikä villi-pakanain, jotka ehkä taitaisivat meidät suuhunsa syödä." Samassa näkivät talonkin, joka jo ulkoapäinkin näytti kun Euroopalaisten huonerakennus. Sen asukkaat olivat vanhaa Hispanjan sukua, ja kielen murre heillä usiammasta kielestä seoitettu. Herra oli jo ennenkin paljo maita kulkenut, ymmärsi heidän puheensa puolittain, ja taisi myös itse selittää heille, mistä hädästä ja onnettomuudesta äsken olivat pääsneet, pyytäin heiltä ruokaa ja apua.
Isäntä lupasi mielellänsäkin auttaa heitä, antoi heille vähäisen ruokaa — kauvan nälkää kärsineillen ei sovikaan paljo yhtäkkiä antaa, sillä se tappaisi heidät paikalla — sitte asetti hän heidät makaamaan.