Jaakoppi nukkui heti, ja makasi seuraavaan aamuun asti raskaassa unessa. Mutta kuinka häntä eikö huoletuttanut, kun hän aamulla herätessänsä näki arvossa pidettävän, rakastetun haaksirikko-kumppalinsa sairaana, ja niin heikkona, ettei ollenkaan voinut vuoteelta nousta. "Kyll' on tämä yö ollut pitkä minulla", sanoi herra; "vanhan ruumiini piti viimein raueta, mutta minä uskon kuitenkin, Jumalan ei sallivan sitä surua sinulle, että sinun täytyisi jättää minun vieraalle maalle."

Mikä Jaakopilla muutamia viikkoja ennen olisi ollut mahdotointa, nimittäin sairaan hoitaminen, se oli hänelle nyt aivan mielenperäistä työtä; yhtäläiseen istui hän sairaan vieressä ja palveli häntä, millä vaan taisi. "Oh! olisinko minä ennen", ajatteli hän itsekseen, "tällä tavalla huolta kantanut vanhasta, vaivaisesta äitistäni, elikkä jos Jumala auttaisi minua vielä kerran hänen luoksensa, voi kuinka mielelläni enkö nyt tahtoisi häntä lapsellisella rakkaudella palvella ja huojentaa hänen vaivojansa vanhoilla päivillään, jos kohta onkin mahdotointa palkita hänelle kaikkia niitä itkuja ja kärsimistä, joita entisellä elämälläni hänelle laitin."

Ehkä herra makasi sairaana vuoteella, ja Jaakopilla oli kyllin hänestä huolta ja murhetta, niin tuli heidän kuitenkin kiittää onneansa, että olivat niin hyvään paikkaan joutuneet. Talon isäntä oli heidät hyvästi vastaan ottanut ja antanut heille, mitä tarvitsivat. Herra lahjoitti muutamia päiviä jälkeen isännälle kulta-uurinsa kiitollisuuden osotteeksi ja sanoi: "teillen on töissänne hyvä kello tarpeellinen, sairas sitä ei tarvitse, sentähden ottakaa se joksikin palkinnoksi hyvyydestänne meitä kohtaan." Mutta sen hyvän isännän piti pian mannermaalle lähteä, jossa hänellä oli toinen talo, ja siellä usiampia kuukausia viipyä. Talouden asiat jäivät siksi ajaksi erään mulatti-naisen huoleen. Mulateiksi sanotaan niitä ihmisiä, joiden vanhemmat ovat, toinen valkiapintaista kansaa, toinen mustapintaista murjaanin sukua. Mutta kun isäntä oli pois lähtenyt, niin alkoi sairaan herran ja onnettoman Jaakopin elo tulla paljo vaikiammaksi. Ensin tiedusteli uusi emännöitsiä, eikö heillä olisi kulta-uuria hänellenkin antaa, sillä sen, minkä isäntä oli saanut, oli hän myötänsä vienyt. Kun heillä vaivaisilla haaksirikon alaisilla ei ollut uuria eikä mitään muuta lahjusta hänellen antaa, niin kohteli hän heitä kovin tylysti ja nuriamielisesti. Jaakoppi rukoili, että antaisi edes sairaalle herralle mitä tämä tarvitsi, mutta nainen vastasi, ettei hän ollut tottunut milloinkaan laiskoja pötkiä huoneessansa suvaitsemaan; jos siis tahtoisi ruokaa itsellensä ja sairaalle, niin olisi hänelle paras lähteä pellolle ja raataa.

Kun Jaakoppi oli nämät kovat sanat herralle kertonut, vastasi tämä ja sanoi: "elä huoli, Jaakoppi, siitä mieltäsi pahaksi panna! kyllä minä tulen hoitajattakin toimeen, ja tällä saarella on kova puutos työväestä. Mene siis ja auta talon väkeä töissänsä, minkä jaksat; sen tahdon itsekin, jos tulen jällen terveeksi voimiani myöten tehdä."

Hyvällä mielellä lähti Jaakoppi nyt työlle, ja raati otsansa hiessä aamusta iltaan. Kun herra parani ja emäntänainen määräsi tällenkin kaikenlaisia toimituksia, riennätti Jaakoppi omaa päivätyötänsä niin että pääsi auttamaan kovan onnen kumppaliansa. Jaakopin ripsas ja joutuisa työnteko lepytti jälle pian emäntänaisen, ettei heiltä kielletty mitä tarvitsivat.

Pyhäpäivän tultua oli Jaakopilla suuri ikävöiminen lukea Jumalan sanaa, johon hänellä nyt ei kuitenkaan ollut tilaa, kun kirjoja ei löytynyt talossa, ei minkään kielistä. Woi kuinka katkerasti ja sydämmellisesti eikö hän nyt katunut sitä kauhittavaista työtänsä, kun oli vaivaisen äitinsä ainoan perinnön, sen hänelle matka-evääksi annetun raamatun niin onnettomalla tavalla hävittänyt, ja usein rukoili hän, että Jumala vielä kerran laittaisi hänelle tilan raamatun lukemiseen. Hänen rukouksensa tuli kuulluksi pikemmin, kun toivoikaan. Kerran käski emäntä-nainen häntä aitan parvesta vääntiätä noutamaan. Siellä näki hän orsilta rippuvan euroopalaisen pukukerran ja muutamia sota-aseita seinillä, ja siinä loukossa, kusta etsi vääntiätä, löysi hän yhden kirjankin. Hän aukasi sen ja näki suureksi iloksensa sen olevan Englannin kielisen raamatun.

Kirja toisessa kädessänsä kiiruhti hän tupaan ja rukoili emäntä-naiselta lupaa, saada sitä kirjaa pyhinä ja joutohetkinä lueskellaksensa.

Emäntä-nainen naurahti hänen innollensa ja sanoi: "sen kirjan sinä kyllä saat omaksesikin, jos tästälähin teet työtä niin hartaasti ja uskollisesti, kun tähän asti; meillä on se kirja aivan joutava, kun ei kukaan ymmärrä sitä lukea. Usiampia vuosia sitte särkyi eräs laiva likellä tätä saarta, ja siitä löysimme sen kirjankin." Jaakoppi tuli siitä sangen iloiseksi ja raati työn-ajan, jos mahdollinen, vieläkin hartaammasti kun ennen, jolla miellytti emäntä-naisen päivä päivältä leppiämmäksi heitä kohtaan. Joutohetket ja varsinkin pyhäpäivät ei hän tuskin syömä-ajaksikaan jättänyt raamattua kädestänsä. Mitä enemmin hän luki, sitä selvemmäksi tuli se hänelle, ja mitä itse ei ymmärtänyt, sen selitti herra hänelle mielellänsäkin. Tähän asti oli hän aina epäillyt suurten synteinsä ja rikostensa anteeksi saamisesta, mutta nyt tuli hän siitäkin asiasta vakuutetuksi, ettei enää ollenkaan epäillyt. Nyt vasta tuli hän oikein ymmärtämään, missä sokeudessa hän tähän asti oli ollut, ja aivan uusi elämä aukeni hänen eteensä. Se merenvirta, joka särkyneestä laivasta kuljetti häntä saarelle, oli nyt tullut hänelle Jumalan armovirraksi, joka johdatti häntä entisestä pakanallisesta elämästä uuteen kristilliseen elämään.

Kun Jaakoppi entisessä elämässään oli työntekoon tottumatoin, niin alkoi hänen ruumiinsa muutamain viikkokautten perästä vaipua ja raueta. Usein ajatteli hän ja pelkäsi iltaan asti ei kestävänsä, mutta väänsi kuitenkin uskollisesti työtä tehdä, jos kuinka suurella ruumiin pakolla. Eikä ainoasti raskas työnteko, mutta Afrikan maan kuumuuskin näännytti häntä kovasti, että veri välimmiten juoksi nenästä, ja lopulla ei tahtonut yölläkään ruumiinsa pakottamiselta lepoa saada.

Kaiken sen havaitsi herra ja koki itsekin auttaa Jaakoppia, jota tämä ei kuitenkaan suvainnut, sillä hän kunnioitti ja rakasti herraa varsin kuin uutta isäntää. Herra lohdutti häntä ymmärtäväisillä puheillansakin ja sanoi: "Kyllä niinä kymmeninä vuosina, joksi ajaksi sinua tuomittiin ulkomaalla olemaan, et olisi tullut sitä vaivaa näkemään ja rasitusta kärsimään kun näinä kymmeninä viikkokausina, jotka tällä saarella kohta olemme olleet. Sentähden uskonkin, että sinä jo täysin määrin olet kärsinyt sen laillisen rangaistuksen entisestä pahasta elämästäsi, ja ettäs Jumalan avulla vielä pääset vanhaa äitiäsi lohduttamaan."