Muutamana pyhä-iltapuolena istui Jaakoppi puun varjossa ja luki raamattuansa, kun yhtäkkiä kuuli kotimaan kieltä selkiästi ja isolla äänellä puhuttavan. Hän käänsi päätänsä ja näki herran ja kaksi muuta herrasmiestä hänen kanssansa lähestyvän häntä. "Nyt, Jaakoppi!" sanoi vanha herra, "on meille pääsinpäivä tullut. Tässä likellä on Englannin laiva ankkurissa, ja Indian maalta tuleva lähtee se kotia niin pian kuin vaan on raitista vettä tarpeensa tältä saarelta saanut. Wielä päälle päätteeksi on laivan Kapteini vanha ystäväni."
Se sanoma ei kuitenkaan ilahuttanut Jaakoppia; surullisella mielellä vastasi hän: "teillä kyllä, hyvä herra, on pääsinpäivänne likellä, mutta kuinkas tohtisin minä, semmoinen suuri pahantekiä, vastoin lakia ja tuomiopäätöstä lähteä kotimaalle?" Herra vastasi: "ei nyt muuta, kun lähde vaan matkaan! kyllä minä kotiin tultuamme tahdon vastata puolestasi. Ja toivon myös Jumalan avulla saattavani niin laittaa, että Esivalta osoittaa armon sinulle, ja sinä saat jäädä kotiin."
Se vene, joka laivasta lähetettiin heitä noutamaan, toi myötänsä jonkun rahasumman, jonka vanha herra oli pyytänyt kapteinin lainaamaan hänelle. Siitä jakoi hän hyvästi jättäissä pieniä lahjoja emäntä-naiselle ja muulle talonväelle, jotka kyllin olisivat palkinneet heidän elatuksensa, jonka saarella ollessansa olivat saaneet, jos sitä eivät työllänsä olisikaan ansainneet. Tulikin emäntä-naisen ja muun väen mieli siitä niin hyväksi, että itkusilmin jättivät hyvästi ja saattivat heitä rannalle, kussa vene odotti.
Molemmat olivat nyt hyvällä Englannin laivalla, jonka kapteini otti heitä leppiästi vastaan ja kohteli heitä ystävällisesti koko matka-ajalla. Laiva kulki myös onnellisesti ja läheni Englannin rantoja.
Mutta nyt siirtykämme katsomaan Jaakopin vanhaa äitiä Londonissa. Sen jo olemme maininneet, että Kersantti oli Jaakopin piplian, jonka hän äitiltänsä oli hyvästi jättäissä saanut ja viinaan menettänyt, viinan kauppiaalta ostanut. Londoniin tultuansa tiedusteli hän vankivartialta, missä Jaakopin äiti asui, ja siitä tiedon saatuansa riensi hän piplia kädessä sinne ja sanoi: "katso tuossa on sinun ainoa tavarasi jällen! Se oli liian hyvä kelvottomalle pojallesi; sentähden vaihetti hän sen viinaan, jonka paremmin tiesi, mihin se kelpaa."
Se kova sanoma koski niin äitin sydämmeen, että meni kokonaan näännyksiin ja tupertui lattialle maahan. Ei olisi luullut enää vettä hänen silmissänsä löytyvän, mutta vieläkin pursui niistä runsaasti kyyneleitä, kun viimeinenkin toivo Jaakoppi pojastansa oli kadonnut. Hämmästyneenä seisoi hyväntahtoinen kersantti hänen vieressänsä ja ei tietänyt, mitä hänen piti tekemän. Wiimein sanoi hän: "Jumala vahvistakoon ja auttakoon sinua, vaivainen leski; minä en voi sinua auttaa. Mutta minä tulen kohta jällen." Sen sanoi hän ja läksi ulos.
Kersantti juoksi kotiin vaimonsa luoksi, joka myös oli hyväntahtoinen ihminen ja mielellään autti toisia hädän ja puutteen-alaisia, kun vaan taisi. Hän elätti itsiänsä vaatetten pesulla, ja oli itsekin köyhässä tilassa. Heti riensi hän miehensä kanssa Jaakopin äitiä katsomaan, ja kun tämä vielä makasi pian tunnotoinna, poikkesi hän likellä asuvaa lääkäriä etsimään, joka olikin kotona ja valmis sairaan luoksi tulemaan. Kersantilta kuultuansa, miten sen laita oli, sanoi lääkäri: "työstä ja murheesta, kuin myöskin kehnosta ravinnosta on hän niin heikoksi tullut, ettei hänelle lääkityksistä ole varsinaista apua. Mutta minulla on yksi tuttava rouva tiedossa, joka on pyytänyt minua ilmoittamaan hänelle, jos missä tapaisin semmoisia hätään tulleita, joita hän varoillansa ja kanssakärsivällisyydellänsä taitaisi auttaa. Sama rouva on juuri paras lääkäri tälle sairaalle, ja hälle lähetän sanan kohta kotiin tultuani."
Niin teki myös tohtori, laitti sanan rouvalle, ja parin tiiman päästä tulikin tämä, ja nähtyänsä, mitä sairas ruumiinsa puolesta tarvitsi, laitti hänelle paremmat makuuvaatteet, ruokaa ja juomaa, lohdutti häntä sitte kristillisillä puheilla Jumalan isällisestä huolenpidosta, jonka etsiväinen armo usein saapi suurimmatki syntiset parannuksen tielle johdatetuksi, jonka tähden hänenkin Jaakoppinsa vielä mahdollisesti taitaisi kääntyä ja parantaa itsensä. Semmoista hyvyyttä ja kanssakärsivällisyyttä ei vielä kukaan ollut Jaakopin äitille koko hänen leski-päivinänsä osoittanut, mutta semmoista tarvettakaan hänellä ei ollut tähän asti ollut.
Kahdeksan kuukautta oli jo kulunut siitä ajasta kun äiti oli pojaltansa hyvästi ottanut ja oli jo myös sanoma ennättänyt tulla siitä, että laiva, jossa Jaakoppi muiden pahantekiäin kanssa kulki, oli särkynyt, ja että koko laiva-väki luultavasti oli meren pohjassa. Sen kuultuansa itki Jaakopin äiti katkerasti ja rukoili Jumalaa poikansa puolesta kyyneleet silmissä hartaasti.
Mutta samaan aikaan, kun sanoma haaksirikosta ennätti tulla, tuli Indiasta palaava laivakin Londonin haminaan ja mainittu sotaherramme ja Jaakoppi siinä laivassa. "Kun sinulle nyt annettaisi lupa kotimaalle jäädä, niinkuin minä toivon", sanoi herra Jaakopille, "niin minkä elatuskeinon ottaisit sinä itsellesi?" "Minkä muun, kun palveluksen", vastasi Jaakoppi; "työtä tekemään olen nyt tottunut, enkä uskokaan työnteon kotimaalla olevan niin raskaan, kuin kuumassa Afrikassa. Uskollisella ja uutteralla työnteolla luulisin voivani saada ja ansaita jotain vanhalle äitilleniki, ettei tulisi nälkää kärsimään, jos hän vielä on elossa."