"Se on kaikki hyvä", sanoi herra, "ja pellon viljelystyötä taidan minä huokiasti laittaa sinulle, jos tahdot."
Kaupunkiin tultua käski herra Jaakopin seurata itseänsä kotitaloonsa, joka oli suuri, komia kivikartano, ja jossa herran omaiset ja palveliat verrattomalla ilolla ottivat häntä vastaan, varsinkin kun jo olivat peljänneet hänenkin mereen hukkuneeksi. Herra tervehytti heitä leppiästi ja osottain Jaakoppia sanoi hän heille: "tuossa on minun veteen hukkumasta pelastajani." Sitte kertoi hän heille kaikki sen, mitä jo edellisestä kirjoituksesta tiedämme.
Herran rouva ja sukulaiset kiittivät nyt ilokyyneleet silmissä Jaakoppia, joka koskaan ennen ei ollut tuntenut tykönänsä sitä tytyväisyyden tuntoa, kun hänelle näistä kiitoksista läksi.
"Täksi päiväksi jäät sinä tänne", sanoi herra, "kyllä minä teen paraani sinun edestäsi, että toivon annettavan sinulle luvan kotimaalle jäädä; huomena käymme äitiäsi katsomassa."
Jaakopille annettiin eri tupansa asua ja vielä samana päivänä sai hän herralta uudet vaatteet kuin myöskin täyden rahakukkaron. "Ne saat sinä", sanoi herra, "joksikin palkinnoksi henkeni pelastuksesta veden hädässä; kun huomena tapaat äitisi, niin anna niistä osa hänellenki!" Kun herra oli kovin korkiassa virassa ja kuninkaaltakin tuttu, niin sai hän pian toimitetuksi sen, että Jaakopillen annettiin lupa olla ja liikkua Londonissa, kunnes hänen asiansa tulis uudelleen tutkituksi.
Päivällä jälkeen, se oli pääsiäispäivänä, käski herra Jaakopin istua kanssansa vaunuihin. Ensin ajoivat kirkkoon, jossa sydämmellisellä hartaudella kiittivät ja ylistivät Jumalata, joka kaikkina aikoina ja erittäinkin viimeisessä veden hädässä niin ihmeellisesti oli heidän henkensä säilyttänyt, ja myös rukoilivat, että hän vastedes armollisesti varjeleisi heitä niin ruumiillisesta kuin hengellisestä hädästä, etteivät kiusaukset milloinkaan saisi heitä oikialta tieltä vietellyksi.
Kirkosta ajoivat suoraa tietä Jaakopin äitin luoksi, josta herra oli tiedon saanut, että vielä eli. Herra astui ensin yksinään sisään ja tervehti häntä leppiästi. Sitte sanoi hän: "minä olen kuullut teidän olevan Jumalala pelkääväisen ihmisen, jonka ainoa turva ja ilo on Jumalan sanassa. Myös olen kuullut teidän pahantapaisesta pojastanne, jonka oikeus on tuominnut maalta hyljättäväksi. Mutta jos nyt eli toiste sama poika ilmestyisi jälle ja sanoisi: 'äiti, minä olen kauhiasti syntiä tehnyt Jumalata ja sinua vastaan, mutta anna minullen anteeksi kaikki murheet, itkut ja huokaukset, jotka minä olen sinulle saattanut!' niin taitaisitko unhohtaa ja anteeksi antaa ne?"
"Woi olisiko Jaakoppi poikani vielä elossa?" huusi äiti, johon herra vastasi: "onpa kyllä, ja hän elää nyt ei ainoasti ruumiinsa, vaan sielunsakin puolesta, sillä hän on löytänyt Jumalan armon ja kääntynyt entisestä pahasta elämästänsä uuteen elämään, joka Jumalan mielen jälkeen on." Samassa aukeni ovi ja Jaakoppi lankesi polvilleen äitinsä jalkoihin. Nyt loppui leskiraukan tuskapäivät; hän löysi jälle kadonneen poikansa, ja sai siitä vielä päälliseksi vanhan päivänsä turvan.
Uskollisella toimellansa ja takauksellansa sai herra niin käytetyksi, että Jaakoppi vapautettiin siitä tuomiosta, jonka jälkeen hän olisi ollut jälle maasta pois vietävä. Herralla oli maakartano ei kaukana Londonista, ja sen antoi hän kokonaan Jaakopin halttuun. Sinne muutti Jaakoppi vanhan äitinensä ja eli siellä onnellisesti ja koko piirikunnalle esimerkiksi. Monta huikentelevaista nuorukaista johdatti hän oikialle tielle, ja kukapa olisi tainnut heitä paremmin johdattaa, kuin hän, joka ennen oli ollut pahin heistä ja perin pohjin tunsi kaikki vietellykset, jotka vetävät nuorta kansaa harhateille ja saattavat sitä onnettomaksi.
Herra ei myös unhottanut, mitä hän Wilhelmi vainajalle veden hädässä oli luvannut. Hän läksi muutaman päivän päästä siihen kaupunkiin, jossa Wilhelmin äiti ja sokia sisar elivät, ja lohdutti heitä hyvillä puheilla ja kauniilla kertomisella Wilhelmin viimeisistä hetkistä ennen kuolematansa. Ja kun hän oli varakas mies, niin antoi hän heille ison summan rahaa, jolla taisivat huoletta elää edespäin. "Ottakaa ja pitäkää se", sanoi hän, "niinkuin Wilhelmi vainajan perintönä. Wiimeisillä voimillansa laittoi hän meille airot ja purjeen lautallemme, ja souti meitä siksi että merenvirta otti ja saatti meidät pelastuspaikalle. Ilman hänettä olisimme kaikki hukkuneet meren pohjaan."