Ruhtinas. Marinelli.
Marinelli. Turhaan; ylpeästi halveksien hylkäsi hän tarjotun kunnian.
Ruhtinas. Ja se jääpi nyt sillensä? Se käypi siis toteen? Emilia on siis vielä tänä päivänä oleva hänen?
Marinelli. Niinpä näköjänsä.
Ruhtinas. Minä odotin niin paljon hänen moni-mielisyydestänsä!… Kuka-ties, kuinka typerästi lienette asian toimittaneet… Kuin tyhmän neuvo kerran on hyvä, niin tulee viisaan panna se toimeen. Se olisi minun pitänyt muistaa.
Marinelli. Kas noin olen muka hyvästi palkittu!
Ruhtinas. Ja minkä-tähden palkittu?
Marinelli. Että mä tahdoin yksin henkeni uskaltaa sen edestä… Nähtyäni, ei toden eikä pilkan voivan taivuttaa kreiviä pitämään rakkauttansa kunniata halvempana, koin häntä yllyttää riitautumaan. Sanoin hänelle asioita, joista hän vimmastui. Hän mätti loukkauksia minua kohtaan: ja minä vaadin hyvitystä, … ja vaadin sitä heti paikalla… Arvelin muka näin: Taikka hän minun, taikka minä hänen. Minä hänen: niin on kenttä kokonansa meidän. Eli hän minun: noh, josko niinki; niin täytyy hänen paeta, ja ruhtinas voittaa ainakin aikaa.
Ruhtinas. Ja sen te olisitte tehneet, Marinelli?
Marinelli. Haa! pitäisihän tuon jo edeltä-päinki tietää, jos ollaan niin tyhmästi valmiit uhraamaan itsensä suurien edestä … pitäisihän tuon edeltä-päinki tietää, kuinka kiitolliset he tulevat olemaan…