Emilia. Ah!… minun isäni… (Hän kuolee, ja isä laskee hänen hiljakseen maahan.)
Odoardo. Mene rauhaan!… No tuossa, ruhtinas! Mielistyttekö vielä häneen? Yllyttääkö hän vielä himojanne? Vielä, tuossa veressä, joka huutaa kostoa ylitsenne? (Vähän pysähdyttyä.) Mutta te odotatte, mitenkä tämä kaikki on päättyvä? Te odotatte kuka-ties, minun käantäväni teräksen itse vastaani, lopettaakseni tekoni kuten ilettävän murhe-näytelmän? Te petytte. Tuossa! (viskaten väki-puukon hänen jalkainsa eteen.) Tuossa on hän, rikokseni verinen todistaja! Minä menen ja heitän itse itseni vankeuteen. Minä menen ja odotan teitä tuomarikseni… Ja sitte tuolla … odotan minä teitä kaikkien meidän tuomarimme edessä!
Ruhtinas (vähän vai'ettuansa, jolloin hän katselee ruumista kauhistuksella ja epäilyksellä, Marinellille). Tuossa! nosta hänet ylös… Noh? Sinä arvelet?… Katala! (Temmaisten väki-puukon hänen kädestänsä.) Ei, sinun veresi ei pidä tämän veren kanssa sekauntuman… Mene, piilläksesi iankaikkisesti!… Mene! sanon minä… Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!… Eikö se ole, niin monen turmaksi, kyllä, että ruhtinaat ovat ihmisiä: pitääkö vielä perkeleidenki tekeytymän heidän ystäviksensä?…
Murhenäytelmän loppu.