ISÄNTÄ.
Just? Sitäpä jo arvelinkin, että Just tässä puhuu teidän suullanne! Just on häijy, törkeä ihminen. Mutta tässähän on tämä kaunis lapsi saapuvilla; hän puhukoon: sanokoon hän, enkö ole herra majurin ystävä? Enkö ole tehnyt hänelle palveluksia? Ja miksi en minä olisi hänen ystävänsä? Eikö hän ole ansiokas mies? Totta on, että hänelle on sattunut kova onni joutua virkaheitoksi, mutta mitä se tekee? Kuningas ei voi tuntea kaikkia ansiokkaita miehiä, ja vaikka hän kaikki heidät tuntisikin, niin hän ei voi kaikkia heitä palkita.
WERNER.
Nuo sanat toi Jumala hänen suuhunsa! — Mutta Just — tosin ei Justissakaan ole juuri mitään erikoista, mutta valehtelija Just ei ole: ja jos se on totta, mitä hän on minulle kertonut —
ISÄNTÄ.
Minä en halua kuulla sanaakaan koko Justista! Kuten sanottu: puhukoon tämä kaunis lapsi! (Hänelle korvaan.) Tietääkös lapsi kulta siitä sormuksesta! — Kertokoon hän siitä herra Wernerille. Silloin hän oppii minut paremmin tuntemaan. Ja ettei tuntuisi siltä, että hän puhuu vain minun mielikseni, niin en edes halua olla saapuvilla. Minä en halua olla saapuvilla, minä lähden; mutta vielä te itsekin näette, herra Werner, vielä te itsekin näette, eikö Just ole törkeä herjaaja.
VIIDES KOHTAUS.
Paul Werner. Franziska.
WERNER.
Neitokainen, tunteeko hän siis minun majurini?