RISTIRITARI. Ett' on jok' asialla maailmassa niin monta puolta sentään! — Joist' ei ees voi käsittää, kuink' yhteen kuuluu ne!
SALADIN. Vain parhaass' aina luopumatta pysy ja kiitä Jumalaas! Hän tietäköön, ne kuinka yhteen kuuluu. — Vaan jos tahdot noin olla sulkeutunut, nuori mies, niin minunkin kai varovaiseksi sun suhtees täytyy tulla. Minussakin, ikävä kyllä, monta puolta on, ja ain' ei näy ne oikein yhteen käyvän.
RISTIRITARI. Se surettaa! Sill' epäluulo muutoin mun vioistani vähimpiä on —
SALADIN.
Vaan sanohan, sä kelle nyrpeilet?
Et Nathanille toki? Sanohan!
Sull' epäluulo Nathaniinko ois?
Ens kertaa luottamustas näytä mulle!
RISTIRITARI.
Ei Nathania vastaan mitään mulla.
Vain itsellein oon suuttunut —
SALADIN.
Ja mistä?
RISTIRITARI. Kun uneksinut oon — ja valveilla! — unohtaa juutalaisen voivan senkin, ett' on hän juutalainen.
SALADIN. Unelmas se valveill' unelmoitu kerrohan!
RISTIRITARI. Tytöstä Nathanin oot kuullut, herra. Min hyvää hälle tein, tein — koska tein. En kiitost' alentunut niittämään, kun sit' en kylvänytkään, enk' ees nähdä sen koommin tyttöä mä halunnut. Ol' isä matkoilla; hän palaa, kuulee, hän etsii minut. Kiittää, toivoo, että mua tyttärensä miellyttäisi; puhuu toiveista, vastaisuudest' iloisesta. No niin, mun lahjoo laverrus, mä menen, nään, löydän todellakin neitosen … Ah, sulttaani, mun täytyy hävetä!
SALADIN. Hävetä? — Ett' on tytär juutalaisen sua viehättänyt? — eihän sitä suinkaan?