NATHAN.
Tiennette
kai sentään, mitä sukua ol' äiti?
Kai Stauffeja, vai kuinka?
MUNKKI.
Mahdollista!
Niin luulen, niin.
NATHAN.
Häll' eikö veli ollut,
Konrad von Stauffen — ristiritari?
MUNKKI. Niin oli, muistelen. Mut malttakaas, viel' onhan eräs herravainaan kirja muu hallussain. Kun Askaloniin hänet me hautasimme, poveltaan sen löysin.
NATHAN.
Mik' on se?
MUNKKI. Rukouksia siinä on. Rukouskirjaa, tuumin, aina käyttää voi kristitty. — En minä tosin, kun en taida lukea —
NATHAN.
Ei siitä mitään!
Vain asiaan!
MUNKKI. On mulle selitetty, ett' alku- sekä loppulehteen kirjan on herra luettelon omastaan ja rouvan suvust' omin käsin tehnyt.
NATHAN.
Sep' oivaa! Juoskaa, kirja noutakaa!
Nopeaan! Saatte kultaa painon sen,
ja lisäks tuhat kiitosta! Pian, juoskaa!
MUNKKI. Niin mielelläin! Mut arapiaks sen on herra kirjoittanut. (Lähtee)