NATHAN. Hyvä meille! Mi nähkääs minut kristityks saa teistä, minusta teidät juutalaiseks saa! Mut enempää ei meidän toisiamme näin pidä hellyttää. Nyt tekoa on tarvis! Ja vaikk' oitis toisen lapseen mun sitoi lempi seitsenkertainen; vaikk' aatoskin, ett' uudelleen mun pitää hänessä menettää nuo poikani, mun surmaa: — minä tottelen, jos hänet pois multa jälleen vaatii Sallimus!
MUNKKI. Sep' oikein! Siihen teitä neuvoa juur' epäröin mä. Ja nyt siihen teitä jo hyvä henkenne on neuvonut!
NATHAN. Vaan hänt' ei multa saa ken tahansa koettaa viedä.
MUNKKI.
Eihän — eihän suinkaan.
NATHAN. Kell' oikeutta suurempaa kuin mulla ei ole häneen, hänell' olkoon se varhempi ainakin —
MUNKKI.
Niin, juuri niin!
NATHAN. min luonto, veriheimolaisuus suo.
MUNKKI.
Niin minustakin!
NATHAN. Mainitkaa siis heti mies mulle, sukuaan ken jotenkin ois — veli tahi setä taikka serkku; — hält' en mä kiellä häntä, tyttöä, jok' kodin, uskonnon min tahansa kauneeksi syntyi sekä kasvatettiin. — Mua enemmän te tästä herrastanne ja suvustansa, toivon, tiedätte?
MUNKKI.
En luullakseni sentään, hyvä Nathan! —
Jo kuulittehan, että luonaan oon
vain vähän aikaa ollut.