NATHAN.
Päätyykö?
MUNKKI. Mua uskokaa! Kas, näin mä aattelen: kun hyvää luulen mä tekeväni, vaan se lähelt' aivan hipaisee jotain pahaa, mieluimmin sen hyvän silloin tekemättä jätän, me pahan melkein täysin tunnemmehan, mut emme hyvää suinkaan. — Kasvattaa jos oikein hyvin tyttö kristitty tuo tuli teidän, oli luonnollista ett' omananne kasvatitte sen. — Te lemmell' uskollisella sen ootte nyt tehnyt — tuonko palkan saadaksenne? Sit' en mä ymmärrä. Ois viisaampaa tosiaan ollut teidän jättää tyttö hoteisiin jonkun toisen, joka sen ois kasvattanut kristityks; vaan niinhän tytärtä ystävänne ette oiskaan te rakastanut. Mut siin' iässä laps elää lemmestä — se olkoon vaikka eläimen rakkautta — enemmän kuin kristinopista. — Kyll' aina ehtii se kristityksi. Hoivissanne muutoin jos tyttö kasvoi terveeks, hurskaaksi, Jumalan eess' on sama se mik' oli. Ja eikö kristinoppi perustu kokonaan juutalaisten uskoon? Usein mua suututtaa, mun kyyneliinkin saa, kun kristityt niin usein unhoittavat, ett' oli Herrammekin juutalainen.
NATHAN. Te, hyvä veli, puolustakaa mua, jos viha sekä ulkokultaisuus tuon teon vuoksi — yhden teon tähden! — mua vastaan nousee! — Te, te yksin saatte sen tietää! — Vaan se kuolkoon kanssanne! Ei vielä turhamaisuus mua koskaan sit' ole saanut muille kertomaan. — Vain teille kerron sen. Vain hurskas mies sen kuulkoon koruton. Hän ymmärtää voi yksin, mihin tekoon käydä taitaa jumalaa-pelkääväinen ihminen.
MUNKKI.
Mit' on tuo liikutus, nuo kyyneleenne?
NATHAN. Te lapsen toitte mulle Daruniin. Mut ette tiennyt kai, ett' aivan hiljan Gathissa kristityt ol' lapsin, vaimoin tuhonneet kaikki juutalaiset; että keralla niiden myös mun vaimoni, jonk' olin seitsemine poikinemme ma taloon piiloittanut veljeni, siell' liekkein uhriks heidän kanssaan jäi —?
MUNKKI.
Oi kaikkivaltias!
NATHAN. Kun tulitte, ma kolme päivää, kolme yötä olin tomussa itkein Herran eessä maannut. — Enk' itkein vain, vaan Hälle raivoten, tilille vetäin, kiukuin kiroten maailmaa, itseäni; kristikuntaan ikuista vihaa vannoin —
MUNKKI.
Ah, sen uskon!
NATHAN. Vaan vähitellen järki palautui, se vienoin äänin puhui: 'Jumala on silti, — Hänen päätöstään myös tämä! No niin! Käy! tee sä, niitä ymmärsit jo aikaa, mit' ei varmaan vaikeampi lie tehdä kuin ol' ymmärtää, jos vain sa tahdot. Nouse!' — Nousin, Jumalalle ma huusin: 'Minä tahdon, jos Sa tahdot mun tahtovan!' — Te siinä samassa ratsulta laskeudutte, lapsen tuoden minulle käärittynä viittaanne. — Oon unhoittanut, mitä teille silloin ma sanoin, mitä mulle te. Tään verran ma muistan: lapsen vuoteelleni vein ja sitä suudellen ma polvistuin ja huokailin! Ah, Herra, yksi sentään takaisin korvaukseksi seitsemän!
MUNKKI.
Te, Nathan, Nathan, ootte kristitty!
Jumalan nimess' oottekin ei kukaan
sen enempää, ei koskaan!