Palmupuisto Nathanin talon edustalla,
RISTIRITARI käyskelee edestakaisin.
RISTIRITARI. En taloon lähde, kerta kaikkiaan. — Mies kyllä vielä näyttäytyy! Niin pian, niin kernaast' ennen minut huomattiin! Kai kokea saan vielä, että pyytää hän päästä käynneistäni tiheistä talonsa eessä? — Hm! — Mut oonpa totta ma vihoissani. — Näin mi saikaan minut hänelle katkeraks? Hän sanoihan, hän ettei multa vielä mitään epää. Ja Saladin hänt' otti suostuttaakseen. Siis minuun juurtunutko syvempään lie kristitty kuin häneen juutalainen? Ken itsens' oikein tuntee! Miks en sois siis hälle pientä saalista, mit' on hän kokenut noin eestä kristityn pois häätää uutteraan? — Niin pien' ei sentään se luomus saaliiksi! — Ja kenen luomus? Ei toki orjan, joka järkäleen kuljetti elon rantaan autioon ja siihen jätti? Taiteilijan, luulis, se on, jok' keksi hylky-järkäleessä sen hahmon jumalaisen, jonka loi hän ilmi! — Rechan isäks oikeaksi jää ikuisesti juutalainen, eikä kristitty siittäjänsä! Itseksein kun aattelen vain kristittynä Rechaa, sit' ilman kaikkea, mit' antaa hälle voi yksin juutalainen tuollainen: niin, sydän, mikä sua häneen vetäis? — Niin, tuskin mikään! Ei ees hymynsä, jos ois vain sulosuun se väreilyä, jos hymyn syy ei vastais armautta, se jona nousee hänen huulilleen; — ei, hymynsäkään ei! Sit' oonhan nähnyt ma tuhlailtavan kauniimpana vielä ilveilijöille, imartelijoille ja pilkkaajille, irstaille! — Mua silloin se lumosiko myös, ja syttikö minussa toiveen saada liihoitella eloni päivät auringossa sen? — En tiedä. Sentään kannan kaunaa hälle, jok' yksin arvon korkeamman tuon soi tytölle! Miks niin? — Ehk' ansaitsin ma Saladinin viime sanain pilkan! Jo paha on, ett' uskoakin saattoi Saladin sitä. Kuinka mitätön mä hänest' olinkaan! — Vuoks tytön kaikki? — Kurt, Kurt, näin ei käy! Ota ohjat käsiis! Ja jospa Dajan lavertamat seikat käy vaikeiks todistaa? — Kas, jopahan mies astuu talostansa, keskusteluun syventyneenä — kenen kanss'? — Ah, hänen! Tuon minun munkkini? — Ah, silloin tietää hän kaiken, kavallettu varmaan on jo patriarkalle! — Ma virmapää, mit' oonkaan aikaan saanut nyt! Kuin voikaan pien' intohimon säen tuhota näin paljon aivojamme! — Pian päätä, nyt mit' on tehtävä! — Käyn syrjään, varron, siks kunnes munkki ehkä jättää hänet.
NELJÄS KOHTAUS.
NATHAN ja MUNKKI.
NATHAN (lähestyen).
Parahin kiitos vielä, hyvä veli!
MUNKKI.
Ja teille samoin!
NATHAN. Mulle? Teiltä? Miksi? Kun tyrkyttelin teille jäykästi, mit' ette tarvinnut? — Vaikk' yhtä jäykkä ehk' itse olitte, mua rikkaampi te ette tahdo millään ehdoin olla.
MUNKKI. Mun omanihan sitäpaitsi ei tuo kirja olekaan, vaan tytön, jonka se onkin koko isänperintö. No, tekin hällä sentään oottehan. Vain suokoon Herra, ettei tarvis teidän katua mitään, mitä teitte hälle!
NATHAN.
Kuin voisin? Enpä koskaan! Huolett' olkaa!
MUNKKI.
Hm! Patriarkat, ristiritarit…