NATHAN. Niin pahaa eivät koskaan mulle taida he tehdä, että jotain katuisin, — tuot' ainakaan! — Ja aivan varmako siis ootte, että patriarkkaanne on joku ristiritar' yllyttänyt?
MUNKKI. Ei juuri kukaan muukaan. Hänen kanssaan juur' äsken erään ristiritarin ma kuulin puhuvan — ja siihen sävyyn.
NATHAN. Vaan niitähän on Jerusalemissa yks ainut nyt. Ja hänet tunnen ma. Hän ystäväni on — mies nuori, jalo ja rehellinen!
MUNKKI. Aivan niin! Hän juuri! Mut usein maailmassa täytyyhän kokonaan toinen olla miehen, kuin mik' on hän.
NATHAN. Surullinen totuus! — Tehköön siis kukin pahintaan tai parastaan! — Kädessä kirjanne, en pelkää ketään, ja kera sen luo sulttaanin käyn suoraan.
MUNKKI.
Siis onneksenne! Tähän jätän teidät.
NATHAN. Ja tyttöä viel' ette nähnyt ees! Pian tulkaa takaisin, ja usein! — Kunpa ei patriarkka vielä tänään mitään sais tietää! — Tai miks ei? Vain sanokaa jo tänään, mitä tahdotte!
MUNKKI.
En minä!
Hyvästi jääkää! (Poistuu)
NATHAN. Muistakaahan käydä! — Jumala! Tässä taivaan alla aivan ma oitis polvistua tahtoisin! Kuink' itsestään nyt laukee solmu, mikä niin usein mieltäin ahdisti! — Oi Luoja, kuink' onkaan helppoa, kun salattavaa mull' enää maailmass' ei ole mitään! Kun yhtä vapaana eess' ihmisten kuin Sun voin vaeltaa, Sun, jonka yksin ei ihmist' ole tarvis tuomita tekojen jälkeen — jotka, Jumala, niin harvoin hänen tekojansa ovat!