NATHAN. On tosin jostain ristiritarista hän maininnut.
RISTIRITARI.
Ja mitä?
NATHAN. Tuskinpa teit' ensinkään hän sillä tarkoitti!
RISTIRITARI.
Ken tietää! Kertokaahan!
NATHAN. Syytellyt mua patriarkalle on joku…
RISTIRITARI. Teitä? Luvalla sanoen, se valhett' on. — Mua kuulkaa, Nathan! — Olen mies, ei voi koskaan kieltää mitään tekoaan. Min tein, sen tein! Vaan hyväks työks en sentään jokaista tekoani myöskään tahdo mä väittää. Miksi jotain vikaani mä häpeisin? Sit' enkö lujast' aio ma parantaa? Ja luja aikomus, ma tiedän, kauas ihmistä voi auttaa. — Mua kuulkaa, Nathan! Ristiritari tuon munkin oon mä kuitenkin, se, joka on teitä syyttänyt. — Te tiedättehän, mi mua kuohutti, mi suoneni sytytti tuleen! Mua tomppelia! Ma sieluineni ruumiineni tulin syliinne heittäytymään. Kuinka kylmä te mulle olitte — niin, penseä, sill' onhan penseys pahempaa kuin kylmyys; — mua kuinka vältellen te kohtelitte; kuink' yrititte muka vastailla minulle lausein pelkkää ilmaa täysin; mä vielä tuskin muistella voin sitä, jos tahdon mielenrauhan säilyttää. — Niin, kuulkaa, Nathan! — Silloin Daja hiipi jälkeeni, kiihtyneeseen mieleeni pudotti salaisuutensa, miss' oli mun mielestäni outoon käytökseenne selitys täysi.
NATHAN.
Kuinka niin?
RISTIRITARI. Vain kuulkaa! Ma arvelin, ett'ette menettää haluais kristitylle jälleen sitä, niin kerran kristityiltä valtasitte. Niin mieleeni tul' aatos, teille tuottaa äkisti kelpo säikähdys.
NATHAN.
Vai kelpo?
Se mihin kelpaa?
RISTIRITARI. Mua kuulkaahan! Niin, väärin tein kuin teinkin! Aivan syytön te ehkä liettekin. Tuo Daja-hupsu ei tiedä mitä puhuu — vihaa teitä — vain selkkaukseen teidät koettaa näin saada. — Ehkä, ehkä niin! — Ma oon vain nuori houkka, aina joka suuntaan ma haihattelen, milloin liian paljon ja milloin liian vähän teen. — Niin, niinkin voi olla! — Nathan, anteeksi!