NATHAN. Jos noin mua hyvitätte todella…
RISTIRITARI. Siis myönnän: Luo patriarkan menin! — mut en teitä ees maininnut. Se valheeks jää kuin jääkin! Vain ylimalkain tapauksen tään hänelle kerroin, mieltään kuullakseni. Se myöskään eihän kyll' ois ollut tarpeen, — hyvinhän patriarkan tunsin ma jo konnaks! Enkö teitä itseänne tilille vaatia ois voinut heti? Pitikö tyttöpolo heittää mun tuollaisen isän menetyksen vaaraan? — Vaan mitäs siitä! Patriarkan konnuus, mi aina pysyy samanlaisna, se sai minut oitis jälleen selvenemään. — Mua kuulkaahan vain loppuun. Vaikkapa hän tietäisikin nimenne, — niin mitä, mitäpä siitä? Tytön saa hän vain, jos teidän yksistään se on, sen viedä voi luostariin vain teidän talostanne. Siis — mulle tyttö, mulle antakaa, ja sitten tulkoon patriarkka! Ah! mun vaimooni hän kyllä kajoomatta saa jäädä. Mulle hänet antakaa ja pian! Olkoon sitten teidän tytär tai älköön, — olkoon juutalaisen lapsi tai kristityn — se yhtä kaikki on! Tään enempää en nyt, en koskaan vasta mä ikänäni tästä kysy teiltä, kävipä miten kävi!
NATHAN. Luulette kai tuiki tarpeen mulle olevan totuutta peittää?
RISTIRITARI.
Olkoon miten on!
NATHAN. Mä enhän teiltä — enkä keltään, kenen asia tulee tietää — salannut viel' ole, ett' on kristityn hän tytär ja minun kasvattini vain. — Vaan miks en viel' itselleen sit' ole ilmaissut? — Syy siihen on vain hänen tiedettävä.
RISTIRITARI. Ei hänenkään sit' ole tarvis tietää. — Teit' eelleen suokaa hänen samoin silmin kuin ennen katsoa! — Tää paljastus häneltä säästäkää! — Te, tehän yksin hänestä määräätte. Mä pyydän, Nathan, minulle suokaa hänet! Antakaa! Mä yksin toiseen kertaan pelastaa voin sekä tahdon hänet — minä yksin!
NATHAN.
Niin, — kerran, kerran voitte! Enää ette.
Se myöhää on jo.
RISTIRITARI.
Kuinka? Myöhääkö?
NATHAN.
Niin, kiitos patriarkan…
RISTIRITARI.
Patriarkan?
Hänenkö kiitos? Miksi? Oisko hän
halunnut meiltä kiitost' ansaita?
Niin, mistä kiitos?