NATHAN. Hän kelpo mies on, jonka luona Recha on viihtyvä.
RISTIRITARI. Vaan kristitty hän on! Mä väliin ensinkään en tiedä, Nathan, — täst' älkää pahastuko! — mit' on teistä mun ajateltava. — Nyt eikö Rechan joukossa kristittyjen kristittynä esiintyminen ole? Ja kun kyllin sit' osaa esittää hän, lopulta siks eikö muutu hän? Ja puhtaan nisun, min kylvänyt te ootte, ohdake lopulta eikö peitä? Näinkö vähän se teitä huolettaa? Te — tekö silti sanoa voitte, ett' on viihtyvä veljensä luona tyttö?
NATHAN. Niin mä luulen, niin toivon! Ja jos jotain puuttuis hältä, häll' oommehan me myöskin, te ja minä!
RISTIRITARI. Oh, mitäpä vois luona veljen tuon Rechalta puuttua! Hän yllin kyllin saa siellä ravintoa, pukuja; tuo kulta-veli makeiset ja helyt — ja niitä sisko muuta kaipaiskaan? — Ai niin, myös miehen sentään! Niin, sen myös, sen myös kyll' aikanansa hankkii veli! Millaisen suinkin saisi! Kristityistä parahan aivan! — Nathan, Nathan, te kyll' enkeliksi tytön kasvatitte, vaan muut nyt hänet turmelee!
NATHAN.
Ei vaaraa!
Hän rakkautemme arvoiseksi jää
kyll' edelleenkin.
RISTIRITARI. Älkää sanoko! Mun lemmestäni älkää ainakaan! Se mitään nähkääs luovuttaa ei tahdo, ei vähintäkään! Ei ees nimeä! Vaan malttakaas! Hän epäilee jo ehkä mit' tekeill' on?
NATHAN. Ehk' epäilee. Vaan mistä, en tiedä minä.
RISTIRITARI. Sekin paljon on. Mit' ikään kohtalolta odottaa hän saakin, multa tulee — täytyy hänen se kuulla ensiks. Oli aatokseni, hänt' etten ennen näkis, puhuttelis kuin omakseen mua sais hän nimittää, — nyt pois se aatos! Minä riennän heti ..
NATHAN.
Seis, minne?
RISTIRITARI. Hänen luokseen! Näkemään, täss' onko tytön sieluss' urhoutta kylliksi päätökseen, mi ainoa ois hänen arvoisensa!