DAJA.
Jo riittää! Katsokaas!
NATHAN. Häll' ainut lohtu kuollessaan on muisto tään teon!
DAJA.
Riittää! Surmaattehan Rechan!
NATHAN.
Sä hänet surmasit! Noin oisit voinut
sä hänet surmaan syöstä. — Recha, Recha!
En tarjoo myrkkyä, vaan lääkkeen sulle.
Hän, pelastajas, elää — toivu siis!
Ei liene sairaskaan — ei edes sairas!
DAJA.
Ei kuollut, sairas? Eikö?
NATHAN. Varmaan ei! Jumala täällä tehdyn hyvän täällä myös palkitsee. — Nyt lähde! — Käsitätkö, kuin paljon hyvää työtä helpompaa on harras haaveilu? Kuin mielellään veltoinkin haaveilua harrastaa, jott' ei — vaikk' itselleenkin usein syy on hämärä — jäis aikaa hyviin töihin?
RECHA.
Ah, isä, älkää enää koskaan yksin
Rechaanne jättäkö! — Vaan ritarihan
voi matkallakin olla?
NATHAN. Voipa kyllä! Nyt menkää! Tuolla kameeleini luona ma uteliaan muhamettilaisen nään seisovan, — ken lie?
DAJA.
Kas, dervishinne!
NATHAN.
Ken?