RECHA. Mit' on muka keksinyt vast' ikään hän.
SITTAH.
Vast' ikään? Keksinyt?
RECHA. Vast' ikään aivan! Tänne tullessamme me lähestyimme kristittyjen vanhan pyhäkön raunioita. Äkisti hän silloin seisahtui, kuin taistellut ois kanssa itsensä, ja kostein silmin taivasta milloin, milloin mua katsoi. Ja vihdoin lausui: Tule, oikotietä menemme tästä kautta temppelin! Hän menee, minä seuraan, kammolla ma katson raunioitten sokkeloita. Hän jälleen seisahtuu, ja huomaan kanssaan mä seisovani portaill' alttarin jo sortuneilla. Mitä tunsinkaan, kun jalkoihini kuumin kyynelin, käsiään väännellen hän lankes!
SITTAH.
Lapsi!
RECHA. Ja nimeen Jumalan, — jok' anomusta lie monta kuullut siinä, ihmeitä monia tehnyt, — vannotti hän mua, totisin säälin katsein vannotti, ett' armahtaisin toki itseäni! Tai anteeks soisin hälle ainakin, ett' täytyy hänen mulle ilmaista, mik' oikeus hänen kirkollaan on minuun.
SITTAH.
(Oi onnetonta! — Sitä aavistinkin!)
RECHA. Ma laps oon kristittyjen, kastettu; en tytär Nathanin, — oh Herra, Herra, mun isäni hän ei! — Voi sisko, Sittah, näe jalkais eessä minut taas…
SITTAH.
Ei, Recha!
Ei, nouse! — Tulee veljeni — Nyt ylös!
SEITSEMÄS KOHTAUS.
SALADIN ja EDELLISET.