RECHA.
On! — oikein, oikein paljonkin!
SITTAH.
Ken on hän?
RECHA. Hän kristitty on, mua lasna hoiti ja kuinka hoiti! Sit' et uskoisi! Niin etten äitiä ees kaivannut! Sen taivas hälle palkitkoon! — Vaan mua niin peloittikin hän, niin kiduttikin!
SITTAH.
Ja miksi? miten?
RECHA. Ah, naisraukka, hän — hän onhan kristitty, — ja rakkaudesta kiduttaa hänen täytyy; hurmahenki tuollainen on hän, joka luulee, että tien ainoon oikean, tien yleisen hän tietää taivaaseen.
SITTAH.
Nyt ymmärrän!
RECHA. Ja tuntee tehtäväkseen ohjata jokaisen harhautuneen sille tielle. — Ja taitaako hän muuta? Jos on totta, ett' oikeaan vie yksistään se tie, niin kuinka vois he nähdä tyynesti, ett' ystävänsä käyvät toista tietä, mi turmaan johtaa, iki-kadotukseen? Pitäishän silloin samaa ihmistä yht' aikaa rakastaa ja vihata. S e n vuoksi en näin ääneen valittamaan ma oiskaan puhjennut. Mä mielelläni viel' oisin kauan häntä sietänyt — rukoustaan, huokailuaan, uhkauksiaan, — niin, mielelläni. Aatoksiin mua aina ne hyviin, hyödyllisiin veiväthän. Ja ketä pohjaltaan ei mairittelis, hänt' että joku, kuka tahansa, niin kalliina, sen arvoisena pitää, ett' ei ees ajatella siedä hän ikuista luopumista hänestä!
SITTAH.
Niin, aivan totta!
RECHA. Mutta — mutta — sitä en kestä enää, — vastustaa en jaksa, en mallilla, en mietteillä, en millään!
SITTAH.
Niin — mitä?