DERVISHI.
Vaan juttu rumempi!
Imartelua maistoin ensi kerran
ma Saladinin hyvän luulon vuoksi. —
NATHAN.
Jok' on?
DERVISHI. 'Vain kerjuri voi kerjurin miel' alat tietää; kerjurille almun vain kerjuri voi taitavasti antaa. — Ol' edeltäjäs liian kylmä, kova, — hän sanoo. — Tylyst' antoi hän, jos antoi; anojan ensin tuiki tutki hän, ei siihen koskaan tyytynyt, ett' tietää vain puutteen sai, vaan vaati selville myös puutteen syyn, ja sitten saidan tavoin syyn tämän mukaan rovon punnitsi. Niin ei Al-Hafi tee! Mun lempeyteni ei Hafiss' ilmene niin tylynä! Ei ole hän kuin tukkeutunut putki, mi lähteen veden kirkkaan, hiljaisen niin sameana esiin pärskyttää. Mun lailla tuntee, ajattelee Hafi!' — Niin linnustajan pilli houkutteli, ja hölmö ansaan takertui. — Ma narri, ma narrin narri!
NATHAN. Tyynnä, dervishini, vain tyynnä!
DERVISHI. Mitä! Eikö ole narri, satojatuhansia ihmisiä ken sortaa, nylkee, tappaa, kiduttaa, vaan yksille on muka ihmisrakas? Ken matkii taivaan Herran lempeyttä, mi päivänpaisteen, sateen vuodattaa eroa tekemättä yli pahain ja yli hyväin, erämaan ja pellon, — vaikk' kättä täyttä Herran häll' ei ole: hän eikö narri, narri ole? Eikö?
NATHAN.
Jo riittää! Lakkaa!
DERVISHI. Suokaa näyttää mun, mik' itsekin oon narri! — Eikö narri hän ole, joka tuosta narriudesta viel' etsii hyvän puolen, jotta vois tuon hyvän puolen vuoksi osaa ottaa myös itse tähän narriuteen? Vai mitä se ois?
NATHAN. Al-Hafi, joutuin pakene taas erämaahasi! Mä pelkään, että ihmisten keskellä voit unhoittaa pian ihmisyytes.
DERVISHI. Sitä itsekin mä pelkään. Hyvästi!
NATHAN.
Noin äkin pois? —
Al-Hafi, karkaako sult' erämaas?
Hoi, varrohan! — Al-Hafi, kuule mua! —
Pois meni. Kysellyt mä hältä oisin
niin mielelläni ritaristamme.
Hän miehen tuntenee.