MUNKKI.
Mulle ei!
RITARI. No, veli: mä ristiritari ja vanki oon. — Kun lisään: vangiks' jäin Tebninissä, jonk' aselevon viime hetkellä me ottaa mielimme, päin Sidonia sen jälkeen rynnätäksemme; — kun lisään: kahdestakymmenestä vangista mä yksin Saladinilta sain armon, — niin patriarkka tietää kylliksi. Jo enemmän kuin kylliksi.
MUNKKI. Vaan tuskin enemmän kuin jo tietää. Tietää tahtois hän myös, miks armahtanut Saladin on herraa yksin.
RITARI. Tiedänkö sit' itse? Jo kaula paljaana ma polvistuin ja varroin iskua, — niin katseen tähtää Saladin minuun, syöksee luo ja viittaa. Pois putoo kahleeni, ma nousta saan; ma tahdon kiittää: hän on kyynelissä; hän lähtee, minä jään: vait kumpikin. — Tään seikan patriarkka itselleen saa syineen selvitellä.
MUNKKI. Siitä päättää hän, että suuriin töihin Jumala on teitä varjellut.
RITARI. Niin, suuriin töihin! Juutalaistytön tulest' auttamaan; uteliaita Siinaill' opastamaan, ja muuhun sellaiseen.
MUNKKI.
Viel' ehditte! —
Eik' ole tuokaan vallan mitätöntä.
Ehk' itse patriarkalla jo on
täysarvoisia töitä herraa varten.
RITARI. Vai niin? Vai luulee veli? — Jotain onko hän viittaillut jo teille?
MUNKKI.
Onpa kyllä!
Vain tutkia mun ensin täytyy herraa,
mies oikea hän onko.
RITARI.
Niinpä niin!
(Itsekseen.) Saa nähdä, miten tutkii tuo! — No siis,