MUNKKI. Siksipä! — Vaan kiitoksesta — tuumii patriarkka — eess' ihmisten ja Jumalan oon vapaa, jos ei mua autettu vuoks itseni. Ja koska kuuluu — tuumii patriarkka — ett' armahtanut teit' on Saladin vain, koska olentonne, ilmeenne hänelle jotain kertoi veljestään…
RITARI. Ties senkin patriarkka siis? Ja sentään, — Kunp' oisi varmaa se! Ah, Saladin! Jos piirtosellakaan mun kuvaani lie luonto lähentänyt veljes kuvaan — miks ei myös sieluissamme samaa ois? Ja jonkun patriarkan mieliksi salata voisinko sen sielun leiman? — Ei, niin ei valhettele luonto, niin ei Jumala töissään riitele! — Pois menkää! Pois, veli! Sappeani säästäkää!
MUNKKI.
Niin, menen — menen mieluummin kuin tulin.
Vain anteeks anon, herra. Meidän munkkein
päämiehiämme tulee totella.
KUUDES KOHTAUS.
RISTIRITARI sekä DAJA, joka on jo kotvan katsellut ritarin matkan päästä ja nyt lähestyy häntä.
DAJA. Ei munkki hänen luotaan näyttänyt hyvillä mielin lähtevän. — Mut täytyy mun onneani koettaa.
RITARI.
Kas, oivaa!
Lie tosi sana: kahdet kynnet on
aseina pirun — munkki sekä nainen.
Mua tänään toisista hän toisiin viskoo.
DAJA.
Te, tekö täällä, jalo ritari? —
Jumalan kiitos! Missä kaiken aikaa
olette piillyt? Sairaana tok' ette?
RITARI.
En.
DAJA.
Tervennä siis ootte ollut?