SITTAH.
Ei vielä; saathan
sä väliin hevosen. — Tai miten tahdot —.
Yks kaikki!
SALADIN. Niinpä niin! Oot voittanut, Al-Hafi maksaa. Kutsuttakoon hänet! Et aivan vääräss' ollut, Sittah: pelin ma hajamielisesti pelasin. Ja ken se aina silonappulat nuo antaa, jotk' ei mitään muistuta, ei merkitse? Kanss' imaminko tässä pelasin? — Kas, syit' etsii tappio! Ei, pahat nappulat ne, Sittah, ei mua vieneet tappioon: vaan sinun taitos, sun nopsa, selvä katsees…
SITTAH. Noinkin tahdot vain tappiosi otaa tylsentää. No niin, sa olit hajamielinen, ja enemmän kuin minä…
SALADIN.
Sinäkö?
Mik' oisi sua vaivannut?
SITTAH. Ei kyllä sun hajamielisyytes! — Milloin jälleen, ah Saladin, lie pelimme näin vilkas!
SALADIN. Sen ahnaamminpa silloin pelaamme! — Ah, taas kun sota syttyy, tarkoitat? Se syttyköön! — Mä sit' en alkanut. Ma oisin mielelläni aselevon kyll' uusinut, — niin mielelläni sulle samalla kelpo miehen hankkinut. Rikhardin veli sellainen on varmaan, hän onhan veli Rikhardin.
SITTAH. Vain kiitä sa Rikhardias.
SALADIN. Melek-veljemme Rikhardin sisaren taas kunp' ois saanut: ah, mikä suku yhdess' oisimmekaan! Maailman ensi suvuist' ensimäinen! — Oon itseäni kiittämään myös nopsa, sen kuulet. Ystäväini vertaisena mä pidän itseäni. Siitäpä, siit' oisi valtaheimo varttunut!
SITTAH. Nauroinhan kohta kaunist' unelmaasi! Et kristityitä tunne sa, et heitä halua tuntea. Heill' ylpeytenä on olla kristityit', ei ihmisiä. Sit' ihmisyyttä ees, mi höysteeksi jäi tuohon taikauskoon luojastaan, sit' ei he näes rakasta muun vuoksi, kuin koska Kristus teki, sääti niin. Tuo hänen hyvyytensä yksin heitä viel' aateloi: ett' uskoll' omistaa he hänen hyveensä! — Vaan mitkä hyveet? Ei hänen hyvettään, vaan nimeään on kaikkiin suuntiin julistettava; sen tulee nimet hyväin ihmisten häväistä, niellä kaikki. Nimi vain, vain se on heille kallis.
SALADIN. Tarkoitat: miks muuten kristityiksi nimeltäkin he teidät vaatis, sun ja Melekin, ennenkuin avioon te kelpaisitte?